Toisenlainen näkemys Aspergerin syndroomasta

 

Se, mitä nyt kirjoitan, ei ole journalistinen eikä millään muotoa tieteellisesti kestävä kirjoitus.

Kirjoitan silti.

Olen seurannut Helsingin Sanomien viime sunnuntaina alkanutta keskustelua siitä, liittyykö Aspergerin syndrooma kouluampumisiin. Ajatukseni jäivät tähän syndroomaan. Aspergerin syndroomahan ei siis ole sairaus vaan oireyhtymä.

Aivan kuten dementia.

Kirjoitan kirjassani, että neurologiset poikkeavuudet leimaavat edelleen ihmisiä siten, että heitä aletaan kutsua muistisairaiksi, aspergereiksi, epileptikoiksi ja skitsofreenikoiksi. Syöpää sairastava ei kuitenkaan ole syöpäinen eikä selkäkivusta kärsivä ensisijaisesti ja aina selkävaivainen.

Neurologiset poikkeavuudet ovat yksilöllisiä ja ne ilmenevät kaikilla erilaisina, ehkä jotakin tiettyä kaavaa kuitenkin noudattaen.

Lähipiirissäni on ollut jo pitkään monia neurologisia sairauksia sairastavia ihmisiä. Amerikkalaisella kummipojallani on autismi (en kutsu häntä autisti-Treyksi), isälläni oli siis Alzheimerin tauti ja ystävälläni on aikuisiän ADHD. Viimeisen vuoden aikana kolme ystävääni on epäillyt, että heillä olisi Aspergerin syndrooman tunnusmerkkejä. Aloimme tutkia niitä.

Ja kas. (Nyt tullaan kirjoituksen epätieteelliseen ja epäjournalistiseen osaan.)

Iso osa oireista, joita yleisesti kuvataan häiriökäyttäytymiseksi, näyttää minusta normaalilta käyttäytymiseltä. Eräs Aspergerin syndrooman diagnoosin saaneen pojan äiti sanoi, ettei hänen poikansa usein ymmärrä vitsien vivahteita.

Voisiko se johtua siitä, että valtaväestön vitsit ovat usein niin huonoja?

Kaikki ne, joilla on Aspergerin syndrooma, eivät välttämättä ole ”sosiaalisesti kömpelöjä”, vaan heiltä puuttuu miellyttämisen tarve. Entäs jos he näyttäytyvät jäykkinä vain valtaväestön silmissä, koska valtaväestö kärsii ylikorostuneesta miellyttämisen tarpeesta?

Aspergerin syndrooman diagnoosin saaneilla sanotaan olevan selviä ongelmia silmiin katsomisessa, ilmeissä, asennoissa ja eleissä, joilla sosiaalista kanssakäymistä ohjataan.

Ystäväni, joka on huomannut itsellään Aspergerin syndrooman tunnusmerkkejä, istuu aina selkä suorana, liikkumatta, elehtimättä tai suurieleisesti reagoimatta. Miksi sellainen häiritsee?

Rutiinit ovat ystävälleni tärkeitä. Toisin kuin teksteissä sanotaan, hän ei tee niitä pakkomielteisesti vaan siksi, että ne ovat loogisia. Elämä helpottuu ja yksinkertaistuu niistä. Hän kykenee rajaamaan tekemisiensä ulkopuolelle paljon sellaista, mistä ei ole hyötyä.

”Hän on kuin kone”, jotkut sanovat. Ei hän ole. Hänestä vain puuttuu kaikki se ylimääräinen sähellys, joka meitä muita värittää.

Hänen seurassaan on rauhoittava olla.

Kysymykseni kuuluu: Voiko ollakin niin, että jotkut Aspergerin syndrooman diagnoosin saaneista ovatkin pikkuisen kehittyneempiä kuin me muut? Että maailma ja ihmiset näyttäytyvät heidän silmissään vielä toivottoman kehittymättöminä?

Kirjoitan kirjassani, että muistisairaita ei kannattaisi yrittää vetää meidän terveiden maailmaan. Ajattelen samoin ihmisistä, joilla on Aspergerin syndrooma. Ei pitäisi verrata eikä edes laittaa ihmisiä kategorioihin. Ystävä kiteytti sen hienosti: Muunkinlainen elämä ja oleminen on sanan kaikissa merkityksissä yhtä arvokasta kuin se, mitä me ”terveet” pidämme ”normaalina” tai ”oikeana”.


29 vastausta artikkeliin ”Toisenlainen näkemys Aspergerin syndroomasta

  1. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Kirjoitat tärkeistä asioista.

    Kategoriat ovat yleensäkin vaarallisia työkaluja, ja ehkä kaikkein harhaanjohtavin kategoria on ”normaalius”. Mitä on olla normaali? Mitä on olla terve? Jokaisella on tästä oma käsityksensä ja näillä käsitteillä leikitään jatkuvasti. Rajat ovat kuitenkin isoja, leveitä ja sumeita ja yksilön epärationaalisilla mielipiteillä on iso merkitys näissä määrittelyissä.

    Jos teet jotain ”outoa”, niin oletko silloin poikkeava ja epänormaali? Oletko silloin sairas? Yleensä olet jos joku hoitoalan ammattilainen sinulle tälläisen leiman arpoo (diagnoosillahan ei ole mitään todistusvelvoitetta, ne ovat aina suuntaa-antavia). Ja jos sinut luokitellaan sairaan lokeroon, niin se yleensä on jo riittävä peruste kaikenlaisille toimenpiteille, esim. jatkuvalle lääkitykselle. Lääkitys voi itsessään jo muuttaa olotilaasi ja käyttäytymistäsi vain entisestään, joka vain vahvistaa sairaan leimaa. Syyt ja seuraukset menevät siinä helposti sekaisin.

  2. Kiitos, Jampe, kiinnostavasta kommentistasi! Hieno muistutus tuo, että diagnoosi on aina suuntaa-antava. T. Hanna

  3. Mielestäni erilaisissa luokituksissa ja nimissä ei ole mitään vikaa. Olen opiskellut opetusalaa ja teen alan sijaisuuksia kaikilla opetusasteilla. Opetustilanteessa on helpompaa myös sijaisella, jos oppilaan erityistarve tuodaan alusta lähtien selkeästi ja asiallisesti esille. On todella vaikeaa sijaistaa koulussa, jossa asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, mutta sijainen haukutaan jälkeen päin pataluhaksi. Tällaisia kouluja ei onneksi ole kovin montaa.

    Asperger-lapsissa ja -aikuisissa ei välttämäti ole sen kummempaa vikaa kuin muissakaan aikuisissa ja lapsissa. Surullista on, jos syndroomasta kärsivää aletaan ihailla pelkän syndrooman takia. Asperger-lapsilla on useimmiten todella rajattu sosiaalinen piiri ja ystäviä ei välttämäti ole laisinkaan. Sellaisia ei ehkä tulekaan.

    Asperger-lapsen vanhemmat ovat vaarassa joutua samanlaiseen sosiaaliseen eristykseen, jossa lapsensa elää. Jatkuvasti huonosti ja sopeutumattomaasti käyttäytyvä lapsi on varmasti yhtä rakas kuin kuka tahansa muu, mutta elämä hänen vierellään on todella raskasta.

    En todellakaan suosittele itsensä diagnosointia kenellekään. Suomessa on lääketieteen ammattilaiset sitä puuhaa varten.

  4. Selvästihän nuo ovat kehittyneempiä. 🙂

    Mutta minä liputan silti diagnoosien puolesta. Meidän aspergerpojan elämä oli aika helvetillistä niin kauan, että sai diagnoosin. Minun puheistani ja opettajan kannustuksesta ei ollut yhtään mitään hyötyä, poika vain itki jatkuvasti, että hänen pitäisi kuolla pois. Että kaikille olisi parasta niin. Ja kun hän sai diagnoosin, tuo loppui kuin seinään. Lapsi itse alkoi ymmärtää itseään. Eikä se ollut hänelle mahdollista aiemmin, mitkään ”kaikki olemme erilaisia” -puheet eivät auttaneet. Hän sai avun vasta siitä diagnoosista, vain se riitti antamaan hänelle kyvyt ymmärtää, miksi hän toimii toisin kuin muut.

    • Itse päädyin omasta aloitteesta keski-ikäsenä tutkimuksiin ja sain diagnoosin: mulla on lievä asperger. Nuoresta asti olin tuntenut: olen erilainen mutta kukaan ei uskaltanut sanoa mulle; niin olet, kunnes löytyi yksi. Aiemmin päässäni liikkui usein itsemurha-ajatuksia, tuntui että olen niin avaruusolio täällä. Nyt on helpottanut mutta tän ikäselle ei ehdoteta mitään kuntoutusta, tunnen olevani diagnoosini kanssa yksin. Keski-ikäset asperit varsinkin naiset on harvassa miehistä jorinaa ja valitusta aspismiespuolisoista kuuluu. Mutta kuitenkin: olen nykyään aika usein onnellinen asperi!

      • Pojallani todettiin 7-vuotiaana Asperger. Mielestäni itselläni on myöskin ko. oireyhtymä. Tekisi mieli mennä tutkimuksiin, mutta koska olen jo 60-vuotias ja eläkkeellä, lienee turhaa maksaa tutkimuksista. Sinnittelin 37-vuotisen työuran ammatilliseen eläkeikääni saakka. Paloin loppuun usein, mutta vakivirassani sain olla loppuun asti.Vasta nyt olen ymmärtänyt, että ammatissa, jossa ei olisi tarvinnut olla niin sosiaalinen eikä paneutua moneen asiaan samanaikaisesti, olisin ollut onnellisempi. Olisin myös jaksanut harrastaa työpäivän jälkeen, jos työni ei olisi vienyt voimiani.

  5. Huomenta! Lämmin kiitos kommenteista! Muutaman oireen havaitseminen itsessä on tietysti aivan eri asia kuin diagnosoitu syndrooma. Tarkoitukseni ei ole myöskään aliarvioida sitä, että joskus esimerkiksi Aspergerin syndrooman kanssa eläminen voi olla rankkaa. Suuntaa-antava (toivottavasti oikea) diagnoosi on helpotus niille perheille, joissa neurologisia poikkeavuuksia on (kummipoikani perheessä diagnoosi oli valtava huojennus. Heidän perheessään myös toisella lapsella on autismi).
    Mutta muille on hyvä välillä näyttää asioiden toinen puoli – että neurologiset poikkeavuudet eivät ole automaattisesti, pelkästään negatiivinen asia (kuten isäni muistisairaus). Meidän suhtautumistamme niihin pitää herätellä.

  6. Hei!
    Diagnoosin saaminen ei ole sama kuin lisänimen saaminen. Olin lapsena epileptikko, mutta en koskaan ollut epileptikko-Satu, edes kun porukassa oli useampia Satuja. Ehkä jopa olisin ollut mieluummin epileptikko-Satu kuin joku ulkoisista merkeistä tullut lisänimi-Satu. Ei diagnoosi ole leima. Lapsen kohdalla on aikuisten vastuu selvittää lapselle ja lapsen päivittäisille kontakteille diagnoosin merkitys oikein. Pahin virhe on olettaa, että kaikki tietävät mitä juuri se diagnoosi tarkoittaa juuri tällä lapselle. Aikuisilla on myös ”velvoite” hankkia lisätietoa. Salaisuuksien pitäminen luo mystistä verhoa vamman, oireen tai sairauden ympärille. pitäminenpit pitäminen luo

  7. Hei Satu, ja kiitos! Olen erittäin samaa mieltä tuosta ”aikuisilla on myös velvoite hankkia lisätietoa”. Samaa mietin muistisairaiden omaisten kohdalla. Kuinka paljon perheitä helpottaakaan, kun omaiset opiskelevat, mistä on kyse. Kun kirjoitin muistisairauskirjaani, mietin usein, että yksi toiveeni oli tehdä Alzheimerin taudille sama kuin rintasyövälle on tehty: tuoda se arkipuheisiin. Pois salaisuuksista.

  8. En ole seurannut tätä HS:n keskustelua, luin ainoastaan tämän Hanna Jensenin jutun ja kommentoin sitä. Näkisin, että on myös ihmisiä joille on ollut suuri helpotus ymmärtää omaa ”erilaisuuttaan” jonkun diagnoosin kautta. Erilaisuuden ei tarvitse todellakaan olla mitenkään negatiivisesti erottava tekijä. Se auttaa myös lähipiiriä ja muita kanssaihmisiä ottamaan nopeammin huomioon tietyt piirteet ja antamaan niille tilaa/tukea. Siten uskon, että nämä oireyhtymädiagnoosit tarjoavat myös turvaa niiden kanssa eläville. Kun omalle herkkyydelle on nimi, on helpompi selventää se muillekin ja siten löytää yhteisiin tilanteisiin harmoniaa.

    Selkäkipuisista ystävistäni olen huomannut, että hekin ovat hyvillään, jos tutut muistavat heidän hetkelliset tai pysyvät rajoituksensa. Se ei tarkoita, että heidät kategorisoitaisiin alentuvasti, vaan nimenomaan kunnioittaen! Minusta sairaudet tai oireyhtymät (kategoriat) eivät leimaa ihmistä, vaikka niistä puhuttaisiin sairauden/oireyhtymien nimillä. Toki maailman tarkastelu pelkästään niiden kautta kaventaa näkemystä. Kategoriat eivät ainakaan minua ole estäneet kunnioittamasta ja arvostamasta ihmisten erilaisuutta.

  9. Hienoa että asiasta puhutaan. Itse olen hyvätasoinen aspergerinen, josta seuraa se, että ikään kuin putoan tyypillisen autismin kirjon väen ja neurotyypillisten ihmisten väliin.

  10. Hieno kirjoitus!

    Teen itse paljon töitä ADHD- ja Asperger-nuorten parissa ja on ikävää huomata kuinka paljon heidän ongelmistaan johtuvan ainoastaan sosiaalisista väärinkäsityksistä. Meillä ”normaaleilla” on sellainen vamma, että oletamme kaikkien toimivan tiettyjen kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti. Jos joku ei näin tee, meillä iskee defenssit päälle emmekä osaa toimia. Koska massa on sääntöjen mukaan toimivia, niin syy vieriteetään tähän ”poikkeavaan”.

    On kuitenkin mielenkiintoista se, että jos matkustamme toiseen maahan ja huomaamme, että siellä toimitaan eri tilanteissa eri tavalla, kyseessä onkin kulttuurishokki eikä vammaisuus tai poikkeavuus. Näkökulmakysymys.

    Itse havahdun joskus siihen, että toivon omaavani ADHD-henkilölle ominaista spontaaniutta ja energisyyttä, Asperger-henkilölle tyypillistä kykyä nähdä yksityiskohdat ja ADD-henkilölle ominaista kykyä päästää mielikuvitus valloilleen. Mikään näistä taidoista ja ominaisuuksista ei muutu ongelmaksi ellei niitä väkisin rajata ei-tyypilliseksi käytökseksi.

    Pyörätuolia käyttävän vammauttaa ne portaat, ei välttämättä hänen liikuntakyvyttömyytensä. Samoin valitettavasti autismin kirjon henkilöt ovat vammautettuja yhteisönsä, ei erityispiirteensä, toimesta.

    • Hei Jukka,
      kerrassaan hienoa tekstiä ammattilaiselta!
      Olen asperi ja olen välillä todella suruissani ja hämmentynyt mielessäni siitä, kuinka ihmiset joskus loukkaantuvat käytökseeni vaikka en tee tietoisesti mitään pahaa, en vain ole ymmärtänyt tiettyjä ohjeita tai joitain vihjeitä oikein . Jotkut ovat jopa piilevän vihaisia ja pahimmasssa tapauksessa luulevan minun mahdollisesti tahallani pottuilevan. Itse asiassa olen hyvin herkkä asperi enkä juurikaan halua loukata toisia….

  11. Kiitos tästä. Olen nuori nainen, hiljattain havahtunut tajuamaan, että arjen hankaluuden takana saattaisi olla Asperger. Internetistä löytyi loistavia, assien itsensä pitämiä blogeja. Oli huikeaa löytää vihdoin ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin minä – joilla on samanlaiset aivot. Tuntuu, kuin olisin 25 vuoden jälkeen viimein löytänyt kotiin.

    Haluaisin esittää toiveen. Aikuisen Asperger, ja etenkin aikuisen naisen Asperger on Suomessa edelleen hyvin huonosti tunnettu. En varmasti ole ainoa, joka kärsii piirteistään täysin turhaan, silkan tietämättömyyden takia. Jo yksi lehtiartikkeli voisi muuttaa monen ihmisen elämän, parempaan. Jos tiedät kirjoittajia, joita aiheen käsittely kiinnostaisi, ole kiltti ja vinkkaa heille tästä.

  12. ”Iso osa oireista, joita yleisesti kuvataan häiriökäyttäytymiseksi, näyttää minusta normaalilta käyttäytymiseltä. Eräs Aspergerin syndrooman diagnoosin saaneen pojan äiti sanoi, ettei hänen poikansa usein ymmärrä vitsien vivahteita.

    Voisiko se johtua siitä, että valtaväestön vitsit ovat usein niin huonoja?”

    Anna mun kaikki kestää. 😀 no TOTTA KAI ne ovat hu0noja kun ihqu aspergeri ei niitä ymmärrä

  13. Olipas fiksusti sanottu kommentoija 13. 🙂 Sinulla oli selkeästi jotain erittäin tärkeää ja informatiivista sanottavaa aiheeseen. Juuri tuollaisista jutuista ja kommenteista tulee kyllä tosi hyvä mieli, varmasti kenelle tahansa ketä koskettavat. 🙂

    Ns. valtaväestön vitsit pohjautuvat, kuten arvata saattaa, asioihin joita ns. valtaväestö pitää huvittavina. Usein niihin kuuluu vahingoniloa, toisten pilkkaamista ja muuta, normaalina pidettyä käytöstä. Ns. valtaväestö ymmärtää miltä kyseiset asiat ja tilanteet tuntuvat, mikä herättää heissä tunnepohjaisen reaktion.

    ”Ikävä kyllä” asperger-ihmisillä on yleensä poikkeava näkemys siitä, mikä on ”normaalia” ja hauskaa, eikä niihin asioihin usein kuulu muiden ihmisten eriarvoisuus ja ikävät tapahtumat, sattuivat ne sitten itselle tai jollekin muulle.

    Ns. valtaväestön normaalina pitämään käytökseen liittyy yleensä kilpailuntarvetta, jolloin esimerkiksi toiseen etniseen/sosiaaliseen/taloudelliseen tms. ryhmään kuuluvan henkilön pilkkaaminen ja muu alistaminen saa ns. valtaväestöön kuuluvan henkilön kokemaan itsensä paremmaksi ja tuottaa yhteenkuuluvuudentunnetta ”oman ryhmänsä” jäsenten kanssa. Usein vitsit pohjautuvat siihen, kuinka ”toiseen ryhmään” kuuluvaa henkilöä pilkataan, nöyryytetään tai tavallaan voitetaan vitsissä.

    Aspergeria tällainen ei yleensä naurata ollenkaan. Päinvastoin, harmittaa ”toiseen ryhmään” kuuluvan henkilön puolesta tämä vääryys, mitä häntä kohtaan toteutetaan. Aspi-ihmiset on usein hyvin ymmärtäväisiä ja älykkäitäkin, mutteivat halua kilpailla näillä taidoillaan, usein epärehellisin säännöin ”normaalien” kanssa, vaan ennemmin keskittyvät omiin juttuihinsa ja viettävät aikaa muiden samankaltaisten ihmisten kanssa.

    Kyse ei ole siitä, ettäkö kumpikaan ryhmä olisi toistaan parempi(vaikkakin aspi-ihmisten johtama maailma olisikin todennäköisesti huomattavasti vähemmän kilpailukeskeinen, paremmin olentojen eroavaisuudet huomioonottavainen, sekä huomattavasti tasa-arvoisempi), vaan siitä, että molemmat ryhmät muodostavat ja jakavat omanlaista sosiaalista kulttuuriaan ja normaaleina pidettyjä toimintamalleja.

    On useita asioita, missä ns.valtaväestö pärjää hyvin, mutta jotka tuottavat aspi-ihmisille huomattavia vaikeuksia, elleivät ole jopa suoranaisesti mhdottomia. Yhtälailla on asioita, joissa aspi-ihmiset pärjäävät hyvin, mutta jotka tuottavat ns.valtaväestöön kuuluvalle henkilölle huomattavia vaikeuksia, elleivät ole jopa suoranaisesti mahdottomia. 🙂

    Kaikessa on puolensa, ja aspi-ihmiset ovat tällä hetkellä pahasti syrjittyjä yhteiskunnassa, joka ei yleensä edes yritä ymmärtää tai tarjota mahdollisuuksia henkilölle, joka ei ole kiinnostunut eikä halukas pelaamaan heidän sosiaalisilla säännöillään, vaikka häneltä muuten löytyisikin kykyjä ja taitoja erittäin monenlaisiin asioihin.
    Tällaista käytöstä pidetään usein ”niskuroimisena” ja muuna huonona käytöksenä, vaikka todellisuudessa kyse on usein huomattavasti loogisempiin kuvioihin pohjautuvista toimintamalleista, vanhojen kaavojen toistamisen sijaan.

  14. Hei kaikille! Eksyin sattumoisin lukemaan tätä blogia etsiessäni vastauksia elämäni tärkeimpään kysymykseen. Oli pakko kirjoittaa.

    Minulla on lähes kaikin tavoin ihana ja upea tyttöystävä. Hän on hellä, huolehtivainen, älykäs, aikaansaava, lämmin, hymyilevä ja eroottinen. Rakastan häntä sydämeni joka solulla ja haluan hänelle vain onnellisuutta. Uskoisin, että hän tuntee voimakasta rakkautta myös minuun, mutta täysin varma en yhteisten reilun kahden vuoden aikana ole koskaan ollut.

    Suhteessamme on nimittäin läsnä jatkuvasti jonkinlainen nimeämätön mörkö. Alusta saakka hän on ollut hyvin sulkeutunut omista asioistaan, ja olen saanut monia asioita niin sanotusti puristaa hänestä ulos. Voimakkaasti introvertti, ajattelin, jolloin kyse olisi luonteen ominaisuudesta, jonka huomioonottaminen helpottaisi arjen tilanteissa. Kummalliselta tuntui vain se, että sosiaalisessa yhteydessä tutut sukupuoliroolit olivat päälaellaan. Suhtauduin siihenkin aluksi huumorilla.

    Vähitellen esiin on kuitenkin tullut neuroottisia oireita, joita omalla kokemuksellani on vaikea enää analysoida ja joista huumori on kaukana.

    Kerron tähän väliin hieman itsestäni, jotta saatte paremman käsityksen kontekstista. Olen tilan voimakkaasti haltuun ottava ja kovaääninen persoona. Informaatio ja kommunikointi ovat elämäni perusarvoja. Rakastan keskustelemista ja väittäisin, että älykkäin piirteeni tulee esiin syvällisissä keskusteluissa. Olen sisältä epävarma joissakin tilanteissa, ja sitä myötä minulla on todettu narsistisia piirteitä. Empatiakykyä minulta ei silti puutu, vaan pikemminkin suren kovasti avuttomia ihmiskohtaloita, etenkin niitä epäreiluja. Mustasukkainenkaan en ole, paitsi jos minusta tuntuu, että se ikään kuin aiheutetaan. Tilanteiden keskiöön silti epävarmuuttani pyrin ja haluan olla kontrollin kahvassa. Minulla on siis omat ongelmani, mutta onnekkaana pystyn toteamaan, että olen uskaltanut kohdata ne.

    Takaisin tyttöystävääni. Jossain vaiheessa suhteeseen hiipii riidat. Itse en niitä (enää) pelkää, vaan uskallan myöntää vajavaisuuteni. Hän menee riidoista ja jopa väittelyistä täysin lukkoon, eikä halua osallistua. Hän jotenkin sulkeutuu omaan maailmaansa, eikä suostu tulemaan ulos. Minä tietenkin suhtaudun tähän”ongelmat maton alle-lakaisuna”. Monet asiat kytevät edelleen.

    Jossain vaiheessa huomasin, että hän suojelee puhelintaan ja tietokonettaan hysteerisesti. Minua ei lähtökohtaisesti kiinnosta, mitä siellä on, mutta jokainen ihminen toimii samalla tavalla huomatessaan asioiden pimittämisen: rupeaa epäileväiseksi, jopa mustasukkaiseksi. En silti usko hänen pettäneen minua. Hän on elänyt hyvin pitkään sinkkuelämää, joten olen ajatellut, että tietyistä tavoista on pitkällistä päästä eroon. Totta kai ymmärrän, että hän todennäköisesti pitää edelleen yhteyttä miehiin sinkkuaikojen jäänteenä, eikä pysty lopettamaan veitsellä leikaten.

    Pitkästä sinkkuvaiheests päästään vihdoin asian ytimeen. Hän on usein sanonut, että ei tunne miesten kanssa mitään. Hän on myös sanonut sivulauseessa pariin otteeseen, että on lapsesta saakka tuntenut itsensä ulkopuoliseksi.”Rakastan seksiä yli kaiken ”. Hän on harrastanut seksisuhteita haluamatta tietää panojensa nimiä koskaan. Päihteitä, mukaan lukien kovat huumeet, ovat kuuluneet elämään. Hän on matematiikassa superlahjakas, koska”se on ainoa täysin looginen asia ”. Hän luki itsensä lääketieteelliseen töiden ohella, kun onnistuin kannustamaan hänet yrittämään unelma-ammattiinsa. Hän on mieletömmän taitava käsistään kaikella tavalla. Kaikki tämä on ollut minulle suhteellisen siedettävissä. Riitoja on tullut, koska olen halunnut tietää lisää, mutta kysyminen on piinaamista ja prässäämistä, hänen sanojensa mukaan. Toistaiseksi olen tyytynyt rääppiäistietoihin.

    Sosiaaliset tilanteet. Ainoa kerta, josta olen vieläkin näreissäni, oli lähisukulaiseni isot syntymäpäiväjuhlat. Yhtäkkiä hän päätti mennä istumaan sohvan nurkkaan ja olla täysin poissaoleva. Hänelle riitti sosialisoiminen. Läheisin sukulaiseni on ihmetellyt tätä muutaman kerran jälkeenpäin. Tällaisissa tilanteissa hänen sosialisoimisensa on sitä, että hänroikkuu minun mukanani, eikä puhu sanaakaan. Otan hänet väkisin mukaan keskusteluihin, ja hän vastaa korkeintaan parilla sanalla. Olen monta kertaa ollut ymmällä. Joku kaverini on joskus luullut, että hän pitää itseään muita parempana. Kieltämättä se vaikutelma on läsnä. Humalassa, ilman minua hän kuulemma höpöttelee paljonkin. En tiedä, mitä tästä ajatella.

    Kesällä, isossa rock-konsertissa hän sai paniikkihäiriökohtauksen. Yritin olla tukena, ja siitä selvittiin. Hän ei kuulemma tällaisissa tilanteissa ollut aikaisemmin ollut: selvinpäin valtavan massan keskellä. Kaveriporukoissakin hän on aina sivustaseuraaja, eikä näytä olevan läsnä. Jos saamme joskus kahdenkeskisen keskustelun aikaiseksi, hän saattaa hetkellisesti muuttua ikään kuin eri ihmiseksi, jolloin häneltä tulee tekstiä voimakkaalla äänellä ja hyvin voimakkailla näkemyksillä. Niissä ei ole kovin paljon lämpöä. Hänen perhettään en ole muuten koskaan tavannut, vaikka hän on jo osa omaa ydinturvaverkkoani.

    Neuroottisiin oireisiin kuuluu myös päivittäinen, pakonomainen siivoaminen; sitä ei voi olla tekemättä. Kaikki pikutarkkuus ja suorittamisen täydellisyys näkyy myös arjessa.

    Tällainen tarina meillä. Elämä on ihanaa epätäydellisenä, mutta nyt olisi haastetta vähän liikaakin. Rakastan häntä niin, että elämäni menettäisi värit ilman häntä, mutta voimani ovat ehtymässä. Tunnen usein olevani b-luokan mies hänelle, kun en kelpaa perheelle esteltäväksi tai minulle ei voi kertoa asiota. Se ei tunnu silloin reilulta tai oikealta.

    • Moi Andtreas. Varmaankin tyttökaverillasi on melko vahva aspergertaipumus. Vaikeudet jakaa kanssasi asioita liittyvät kuitenkin luultavasti Tunnelukkoihin, ja niistä sinun kannattaakin ottaa hieman selvää. Se ei siis ole loukkaus sinua kohtaan eikä edes epäluottamuslause sinun tunteitasi kohtaan, vaan kertoo luultavasti hänen omasta epävarmuudestaan, joka on kuitenkin sitä laatua, etteivät pelkät vakuuttelut juuri vaikuta asiaan. Toki taustalla voi olla muutakin, mutta yllättävän suuri osa muuten hyviin suhteisiin ikäänkuin yhtäkkiä syntyneistä ongelmista johtuu juuri tunelukoista.

  15. Hei Andreas,

    Vahvasti introverttina tunnistin itseänikin tuosta ylläolevasta kirjoituksestasi siinä määrin että pakko hieman kommentoida.

    Ensinnäkään tyttöystäväsi ei vaikuta mitenkään todennäköisesti AS-henkilöltä, useatkin asiat puhuvat sitä vastaan. Ekstrovertin – kuten ilmeisesti itse olet – näkökulmasta katsottuna introvertin käytös saattaa varmasti vaikuttaa epänormaalilta, johtuen kokemusmaailmojen ja reagointitapojen erilaisuudesta. Esimerkkinä nyt vaikka mainitsemasti sosiaaliset tilanteet. Ymmärrän hyvin tyttöystäväsi käytöstä näissä tilanteissa. Tilanne, jossa on useita lähes tai täysin ventovieraita ihmisiä
    joiden kanssa pitäisi vielä harrastaa jonkinasteista small talkia saattaa olla introvertille ihmiselle erittäin ahdistava ja rasittava. Introvertilla on myös usein voimakas tarve oman reviirin ja yksityisyytensä ylläpitämiseen, mikä saattaa ilmetä esim. juuri puhelimen tai tietokoneen vahtimisena, ei siksi että olisi mitään salattavaa vaan koska omat asiat eivät yksinkertaisesti vain kuulu kenellekään muulle. Tämä voi ymmärrettävästi aiheuttaa toisessa osapuolessa väärinkäsityksestä johtuvaa loukkaantumista ja mustasukkaisuutta.

    Tyttöystäväsi ei siis ole kahden vuoden aikana esitellyt sinulle perhettään. Herää kysymys, millaisissa väleissä hän itse on perheensä kanssa? Liittyykö siihen jotain mikä aiheuttaa hänelle ahdistusta, kenties häpeää? Voin sanoa edelleen että tiedän mistä puhun. Ei ole helppoa esitellä uusille tai edes pitempiaikaisillekaan tuttavuuksille, tai edes elämänkumppanille, omaan menneisyyteen liittyviä ihmisiä joihin liittyy vahva ristiriitainen tai täysin negatiivinen tunnelataus. En siis ollenkaan usko että vika olisi siinä ettet ”kelpaa” esiteltäväksi, vika on hänessä itsessään ja hänen menneisyydessään jonka kanssa hän ei mitä ilmeisimmin ole vielä päässyt sinuiksi.

    Pakonomainen siisteys ja pedanttius taas saattaa viitata esim. pakko-oireiseen häiriöön (OCD) josta voi terapian avulla päästä eroon. Introverttiuteen taas ei ”parannuskeinoa” ole eikä tarvitsekaan olla. Mutta yleisohjeena voin sanoa että introverttia ihmistä on turha saada avautumaan väkisin puristamalla, se saa hänet ahdistumaan ja sulkeutumaan kuoreensa entistä pahemmin. Introvertti kyllä kertoo jos haluaa, silloin kun haluaa. Kertomatta jättämistä ei kannata ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

    Suosittelen lämpimästi tutustumaan näiden sivujen sekä sieltä löytyvän keskustelupalstan antiin: http://www.introvertit.net/
    Kaikkea hyvää Sinulle!

  16. Turha mitään diagnoosia on verkossa tehdä. Kun diagnoosi on paikallaan se on asianomaisen ja hänen lähipiirinsä yhteinen asia 🙂

  17. Kaikki ihmiset olemme erilaisia. Erakoita on aina ollut. Miksi pitää leimata diagnoosilla, jollei sellaista tarvitse? Miksei voi olla vaan oma itsensä? Erakot harvoin muille harmia aiheuttaa, jollei heitä estetä erakoitumasta.

  18. Löysin tämän sivun vähän vahingossa ja edelliset kirjoitukset näyttävät jo vanhoilta. Pitää kuitenkin kommentoida tuohon Andreaksen kirjoitukseen. Kirjoitus kuvaa mielestäni erittäin hyvin tyypillistä asperger -tapausta.
    Olen itse ollut aviossa asperger-mieheni kanssa yli 20 vuotta. Nuorena avioiduttiin ja kaksi lapsistamme on jo täysi-ikäisiä, yksi murkku. Nykyisin ymmärrän, miksi elämä on ollut välillä äärettömän raskasta ja vaikeaa. Miehelläni ei ole diagnoosia, mutta mitä se auttaisikaan?
    Mieheni on erittäin luotettava, valikoivasti tarkka, älykäs, omissa oloissaan viihtyvä ja yksilöurheilun kautta elämään jännitystä hakeva. Puolisona on todella vaikeaa yrittää ns. elää normaalia sosiaalista elämää, kun toinen ei mitenkään halua osallistua mihinkään. Elämä pitää olla säännöllistä ja rauhallista, jotta hän voi hyvin. Ahdistuneisuus vaivaa välillä ja joskus on ollut paniikkihäiriöitä. Juuri tuollaiset massatapahtumat ja konsertit ovat vihon viimeisiä, mihin hänet saisi mukaan. Mielestäni asiaan kuuluu myös ns. aistiyliherkkyydet eli hän aistii äänet paljon voimakkaammin ja kirkkaus on hänen silmiinsä kirkkaampaa ja häikäisevämpää kuin muille. Hän on myös kosketusherkkä ja välillä melkein välttelee kosketusta.
    Liiallinen tarkkuus aiheuttaa hankaluuksia elämään, koska esim. kaupasta jotain tiettyä tuotetta etsiessä (esim. työkalut) mikään ei ole liian hyvä. Yleensä tuote on hänen mielestään suunniteltu väärin tai laatu on huono. Hänellä on myös kyky nähdä tuollaiset ’suunnitteluvirheet’, joita muut eivät huomaa. Hän myös hahmottaa visuaalisesti asiat erittäin hyvin. Tässä vain muutamia ominaisuuksia.
    Se mitä itse olen jäänyt vaille, on todellinen yhdessäolo ja läheisyys. Vaikka on samassa huoneessa, on silti aivan yksin. Joskus hän keskustelee, useimmiten hän on itsekseen ja toimii itsekseen. On paljon vaadittu, että olen jaksanut elää tätä elämää. Olen kuitenkin itse saanut puolisoni aikoinaan valita ja luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Hänkin rakastaa minua. Jokainen meistä on omalla tavallaan erikoinen ja kaikilla on hyvät ja huonot puolensa. Kyllä minuakin voisi analysoida ja kaikkea kummallista käytöksestäni varmasti löytyisi. Aspergerin kanssa elämä on rankkaa myös hänelle, jolla se on. Täytyy muistaa, että A tekee erikoiseksi, mutta persoonassa voi olla ihan muutakin erikoisuutta. Ystävien tuki on ollut korvaamatonta. Kaikki eivät tosin ymmärrä, vaan ajattelevat, että mieheni on esim. laiska. Siltä monesti vaikuttaakin, mutta laiskuutta se ei varsinaisesti ole. A väsyy muita enemmän.
    Silloin, kun minulla oli vaikeinta, aloin rukoilla. Aloin myös lukea raamattua. Sain tulla uskoon tai usko tuli minuun. Uskon kautta olen saanut lisää ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja voimaa aina päiväksi kerrallaan. Nyt on muutostilannetta meneillään, ja taas on vaikeaa. Tuttua tämä jo on.
    Kaikille muille tsemppiä ja iloitkaa elämästä!
    Jos olet rakastunut A-henkilöön, niin älä sitä pakene. Ne A-ominaisuudet voivat olla juuri rakastettavia ominaisuuksiakin, ei pelkästään jotain negatiivista.

  19. Hieno kirjoitus,tuo HS:än juttu kiusasi minuakin. Suomessa on vain kaksi oikeasti suurta ongelmaa. Toinen ongelmistamme on peruskoulu ja ensimmäinen on periksiantamattomuus kaikessa. Oletpa sitte assi tai introvertti olet tuomittu lusimaan elämäsi maanpäällisessä kiirastulessa, josta lopuksi kuolema vapauttaa. Meillä on vain yksi tapa elää,loput laitetaan leireihin. Ymmärrän hyvin ettei vainottujen asiat herätä empatiaa ulkomailla, jos on itse vainottu kotimaassaan.

  20. Koskettaa perhettämme ja itseäni ja työtäni tuo kirjoitus. Itse olen asian aina ilmaissut näin. ’Häiritseekö tietyn tyyppinen ihminen/käyttäytyminen ympäristöä vai onko ympäristö täysin viallinen.” Koska kuten juuri sanoit,eivät nämä käyttäytymis pulmat ole pulmia ennen kuin yhteiskunnan tietty kaavamaisuus tekee niistä pulmia. Ympöristön pitäisi tässä maailmassa olla jo vastaanottavainsempi ja hyväksyvämpi.on silkkaa hulluutta,että asperger oireinen joutuu monesti käymään vaikean polun;siksi kun on ”yli”viisas monesti ja näkee asiat oikein. Me tyhmemmät emme vain pääse niin viisaisiin ajatuksiin. Olen täysin varma siitä ,että nämä erityisen tuen piiriin kuuluvat lapsetkin kärsivät muiden tavisten tyhmyydestä. KIUSATUKSI tuleminen kertoo siitä. Aihe on pitkä..aika lyhyt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *