Omassa ajassa ulkomaillakin,osa II (lopputulos)

 

Löhöän kotona sängyllä. Tulin iltapäivällä New Yorkista. Tein siellä ihmiskokeen, jolla testasin, kannattaisiko työmatkalla pysyä omalla aikavyöhykkeellä, jota välttäisi aikaerorasituksen.

Kotiintulo oli ”perus”: keittiön pintojen pyyhintää, tuliaisten jakoa, kasvien kuivuneiden lehtien leikkuuta, pyykinpesua, laukun purkamista, kissojen rapsuttelua, saunaa ja ruisleipää juustosiivulla.

Mutta ehkä haluatte mieluummin kuulla ihmiskokeesta?

Ensimmäinen päivä sujui hyvin. Ei tosin olisi pitänyt mennä aamujoogaan, sillä harjoitus oli liian rankka ja pidinkin oman, pidennetyn rentoutussession harjoituksen lopuksi, kun muut seisoivat päällään.

Iltapäivän palaverin jälkeen palasin kämpille Brooklyniin. Vedin silmälaput silmille ja kävin nukkumaan seitsemältä. Heräsin yhdeltä yöllä. Olo oli jokseenkin hakattu, mutta nousin ja keitin heti kahvia. Aloin kirjoittaa. Tunnin päästä söin jogurtti-marja-aamupalan, ja pian energiataso yllättäen nousi: keho tajusi että on Suomen aamu mutta mieli yritti vängätä vastaan.

Join vettä koko ajan ja ravasin vessassa.

Kello kymmenen haastattelussa olin täysin skarppina, siis Suomen aikaa viideltä. Mutta sen jälkeen väsytti, ja päätin kävellä tunnin, koska uskon maltillisen liikunnan auttavan vähän kaikkeen. Kirjoitin iltakuuteen eli Suomen aikaa yhteen ja vedin taas silmälaput silmille. Uni tuli heti.

Heräsin jälleen ilman herätyskelloa yhdeltä. Olin selvästi pirteämpi kuin ensimmäisenä yönä. Ylös, töihin. Kirjoitin viiteen. Jääkaapissa oli kahdeksan edelliseltä päivältä jäänyttä sushipalaa, ja söin ne aamiaiseksi. Mieli yritti kysellä bageleiden ja jugurtin perään, mutta keho halusi suolaa ja lounaan.

Kahvi oli paras ystäväni näinä aamuyön eli Suomessa aamupäivän tunteina.

Toinen haastattelu sujui myös pirteihköissä tunnelmissa ja lähdin Manhattanilta suoraan lentokentälle. Kone lähti paikallista aikaa kuudelta, Suomen aikaa yhdeltä yöllä. Söin kentällä illallisen, tankkasin vettä ja päätin käydä heti nukkumaan.

Tulikin takapakki. Minä, joka nukahdan koneessa usein ennen kuin kone on irronnut maasta, aloinkin käännellä ja väännellä penkissä ja paikat olivat puutuneet ennen kuin turvaselostus oli ohi. Tajusin, että jos en saa koneessa unta, ihmiskoe on turha. Nukkumattoman yön jälkeen olo olisi joka tapauksessa heikko ja väsynyt. Vieressä istuva intialainen poika keksi mahtavan idean parantaakseen viihtyvyyttään: jotta hänellä olisi mahdollisimman hyvä asento, hän työnsi toisen jalkansa minun edessäni olevan penkin alle. Strategisesti aloin työntää omaa laukkuani kohti hänen jalkaansa, jolloin hän veti sen pois pikkuhiljaa, muina miehinä.

Vältyimme konfliktilta. Suljin silmäni ja tiesin, että kohta alkaisi päivällistarjoilu ja kova hässäkkä.

”Aloitamme laskeutumisvalmistelut”, kuulin seuraavaksi. Tajusin, että oli vierähtänyt kuutisen tuntia. Olin missannut päivällisen ja aamiaisen. Olin nukkunut. Oli aamu, Amsterdamissa kello seitsemän, Suomessa kahdeksan, New Yorkissa yksi yöllä. Olin omassa ajassani.

Sitä paitsi olin pirteä. Olen lentänyt New Yorkista kotiin niin monta kertaa, että tiedän miten vaikeaa on repiä itsensä hereille siitä syvästä unesta, johon on nukahtanut aivan liian myöhään. Intialainen vieruskaveri huokaili raskaasti, kun lentävä henkilökunta (ent. lentoemäntä) herätti hänet ja pyysi nostamaan penkin selkänojan ylös.

Saavuin kotiin kahdelta Suomen aikaa iltapäivällä. Oloni on tavallinen, ehkä vähän lentojen sekoittama. Mutta ihmiskoe onnistui paremmin kuin uskalsin odottaa. Ei pyörrytä eikä tunnu krapulaiselta.

Kun lähden seuraavan kerran työmatkalle eri aikavyöhykkeelle, pysyn omassa ajassani. Alan kutsua tätä lempeäksi matkustamiseksi.

 

Ihmiskoe suoritettiin täällä.

Suoritin ihmiskokeeni täällä.


4 vastausta artikkeliin ”Omassa ajassa ulkomaillakin,osa II (lopputulos)

  1. Onneksi olkoon tietofinlandiauutisesta! Juuri kuulin – enkä löydä s-postiosoitettasi – ai niin, mutta löydänpäs!
    Huippua, että olet ehdolla ja kylläpä sinua voittajaksi ennustan!
    Oli mukava tavata Kirjamessuilla sinutkin!
    terv. Saija Oulusta

  2. Hei!
    Luin joululomalla kirjasi 940 päivää isäni muistina. Kirja kosketti, ja moni asia tuntui niin tutulta miettiessä omaa ikääntyvää äitiäni. Hänellä ei varsinaisesti ole todettu muistisairautta, joskin monissa arkiasioissa suoriutuminen onkin heikentynyt. Minusta on niin riipaisevan surullista todeta, kuinka läheisen kunto heikkenee vähitellen. Toteutunut ehkä myös se, mistä kerroit, että pystyy näkemään sen aidomman ihmisen. Ja tunnistan itsessäni myös sen, etten haluaisi ottaa vastaan sitä pahinta tietoa sairaudesta. Mielellään ajattelee, että ei äiti vielä kauhean huonokuntoinen voi olla. Mielelläni etsin myös tosikertomuksia tervaskannoista, jotka asuvat vielä 90-vuotiaana omassa pikku mökissään tai 100-vuotiaista maratoonareista. Mitä vaan, mikä todistaisi, että vielä voi kuntoutua.
    Kirjasi oli kaunis ja koskettava. Kiitos siitä, ja kaikkea hyvää elämääsi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *