Makuutettu kansa, osa II (toinen näkökulma)

 

Kirjoitin jokin aika sitten, kuinka Suomessa vanhuksia ja etenkin muistisairaita makuutetaan vuodeosastoilla liian pitkään. Muistisairaushan ei vaadi makaamista, jos muita sairauksia ei samaan aikaan ole.

Meillähän suorastaan asutaan terveyskeskuksissa. Muualla Euroopassa, etenkin Ruotsissa ja Hollannissa, panostetaan nopeaan kuntouttamiseen, tuettuun kotona asumiseen ja päiväpalvelukeskuksiin, joista vanhukset saavat palveluja.

Suomen palkki Sitran esityksessä on lohdutonta katsottavaa:

 

Suomi ja ne muut.

Suomi ja ne muut.

 

Miten samassa maassa voikin olla niin kehuttu koulutusjärjestelmä ja niin takapajuinen vanhustenhoitojärjestelmä?

Pari viikkoa sitten aloin kuitenkin miettiä asiaa toisestakin näkökulmasta. Tilastot kun eivät koskaan kerro kaikkea.

Taulukossa ei ole Viron palkkia. Virossa muistisairaat hoidetaan kotona. Virossa ei ole muistisairaille hoitopaikkoja, sanoi Eldem-projektin Viron koordinaattori Maiu Kauber seminaarissa maaliskuun alussa. Toisin kuin Suomessa, Virossa ei myöskään makseta omaishoidon tukea. Siellä laki velvoittaa perheet hoitamaan läheiset ja omaiset itse, kotona.

Heräsi ajatus. Kuinka nämä omaishoitajat Virossa (ja näissä monissa muissa Euroopan maissa) jaksavat? Onko heidän tilannettaan tutkittu? Onko sittenkin hyvä, että meillä on edes jonkinlainen sosiaalinen hoitoketju, jossa vaikeaan hoitotilanteeseen saa apua?

Ystäväni työskenteli aikaisemmin kotipalvelussa ja kävi siis myös hoitamassa kotona asuvia muistisairaita. Hän muistaa erään vaimon, joka oli uupumaisillaan miehensä hoitamisesta. Eräänäkin aamuna, kun kotipalvelu saapui paikalle, mies oli yöllä kaatanut kirjahyllyn. Nainen ei saanut miehelleen hoitopaikkaa, koska katsottiin, että tällä oli kotona hoitaja.

Nyt onkin hyvä kysyä itseltään, olisiko valmis hoitamaan läheisensä kotona hänen kuolemaansa saakka siitä huolimatta, että sairastunutta pitäisi syöttää, juottaa, vahtia ja pestä?

Siitä huolimatta, että olisi huonot välit?

Siitä huolimatta, että kotona ei olisi tilaa?

Siitä huolimatta, että vanhus olisi aggressiivinen tai itselleen vaarallinen?

Joissakin Euroopan maissa omaisen ja muistisairaan sijoittaminen hoitokotiin on yhteisön silmissä häpeällinen teko. Muistiliitosta eläkkeelle jäänyt asiantuntija huomautti muistiseminaarissa, että juuri siksi muistisairaita lähetetään joistakin maista Thaimaahan ”lomailemaan”. Tosiasiassa he ovat Thaimaassa ryhmäkodissa hoidossa.

Toisen Muistiliiton työntekijän mukaan Etelä-Euroopasta on alkanut kuulua, etteivät minun ikäiseni, nelikymppiset enää välttämättä suostu tai halua hoitaa vanhuksiaan kotona. Ehkä kulttuuri alkaa muuttua näissäkin maissa.

Entäs Italia? Kuusikymmentävuotiaista naisista käy töissä 20 prosenttia. Meillä vastaava luku on 60 prosenttia. Italian ”vanhusten makuuttamispalkki” on Suomeen verrattuna minimaalinen. Mutta mikä on sen hinta? Iso osa työvoimasta ei käy töissä.

Tämä ei ole kannanotto. Halusin vain ottaa esiin asian, jota ei makuuttamiskeskustelussa käyty.

Luultavasti oikea ratkaisu on jossain palkkien puolessa välissä. Vanhukset ja muistisairaat pitää saada mahdollisimman nopeasti kuntoutukseen. Kotona asumista pitää tukea. Laitoshoito pitää saada kodinomaisemmaksi ja vähemmän makuuttavaksi.

Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa -kirjan julkistustilaisuudessa raitiovaunussa tarjoiltiin aamuannos "lääkkeitä". Söin kaiken.

Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa -kirjan julkistustilaisuudessa (raitiovaunussa) tarjoiltiin aamuannos ”lääkkeitä”. Söin kaiken.


12 vastausta artikkeliin ”Makuutettu kansa, osa II (toinen näkökulma)

  1. Heipä hei Hanna, ja kiitos mainioista kirjoituksistasi!

    Tähän aiheeseen liittyy samaa kahtiajakautumista kuin siihenkin, viedäkö pieni lapsi hoitoon vai hoitaako kotona. Todella vaikea aihe, johon ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Ihanne mielestäni olisi juuri se, että hoitopaikat olisivat sellaisia, joihin omaiset voisivat sijoittaa läheisensä vailla tunnontuskia tai yhteisön halveksuntaa. Näin se ei valitettavasti kuitenkaan ole. Liika laitosmaisuus ja itsemääräämisoikeuden menettäminen ovat vielä arkipäivää. En kuitenkaan koe olevani oikeutettu ottamaan kantaa kenenkään ratkaisuihin enkä myöskään osaa sanoa, miten itse toimisin tilanteessa, jossa omaiseni olisi (ehkä vaikeistakin käytösoireista kärsivä) muistisairas. Omaisen hoitaminen on todella raskasta ja juuri niin kuin mainitsit, sitä pitäisi tukea. Muutenkin kuin rahallisesti.

    Toivon todella, että tulevaisuudessa vanhuspalveluiden laatuun panostetaan ihan eri tavalla kuin nykyään. Suorastaan hävettää, kuinka huonosti huolehdimme omistamme.

    • Terhi, kiitos lämpimästä palautteesta ja kommentistasi. Juuri näin. Olen samaa mieltä siitä, että on turha kommentoida toisten ratkaisuja. Viime aikoina on alkanut käydä selväksi, että juuri vaikeassa omaishoitotilanteessa olevat tarvitsisivat ekstratukea. Siis he, jotka hoitavat omaisiaan saman katon alla 24/7.

    • Hei Mari, kiitos kommentista! Periaatteessa olet oikeassa. Mutta muistisairas voi myös mennä fyysisesti huonoon kuntoon makaamisesta, kuten muistisairaalle isälleni kävi. Kun hänet saatiin pois terveyskeskuksen vuodeosastolta, hän kuntoutui siinä mielessä, että alkoi taas liikkua ja toimia itse.

  2. Juuri näin. Ja laitostuminen, lihasten surkastuminen ym. tapahtuu yllättävän lyhyessä ajassa. Kyllä se vain niin taitaa olla, että vanhustyössä olemme lapsen kengissä, ainakin mitä tulee kodinomaiseen, yksilölliseen hoitoon. Ja siihen tarvitaan kipeästi resursseja, koska väestön nopea ikääntyminen ei ainakaan tilannetta helpota.

  3. Turhaa makuuttamista on todella paljon vanhustenhoitolaitoksissa…Yksi syy siihen voi olla henkilökunnan vähäisyys ja ajan puute. Siellä missä vanhukset käyvät säännöllisesti jumppaamassa ja kuntosalilla, on nähtävissä todella suuria muutoksia lihaskunnossa ja mielenvirkeydessä…Omaishoidontukea pitäisi tuntuvasti korottaa, jotta omaiset pystyisivät hoitamaan lähimmäisiään itse…

  4. Virossa on paikkoja muistisairaille. ollaan paljon tehty yhteistyötä Virossa toimivan muistisairaiden hoivakodin kanssa ja samalla tutustunut myös muihin muistisairaiden hoitopaikkoihin.
    Virosss on kautta aikoja ollut itsestään selveys että lapset hoidavat vanhemmat, se on velvollisuus.

    • Ok, kiitos tiedosta Aire! Seminaarissa käyty keskustelu tarkoitti varmasti sitä, että Virossa on joitakin hoitopaikkoja, mutta määrät ovat aivan toisella tasolla kuin täällä. Ja uskoisin, että kyse oli myöskin terveyskeskus- tai sairaalapaikoista, ei hoitokodeista.

  5. Silmiin pistää myöskin Ruotsi,naapurimaa,tuossa taulukossa.!
    Mieheni,alzheimersairas työikäisenä,käy intervallissa .Pelkästään kahden viikon jakso romahduttaa hänen kuntoaan.Siellä hän istuu vanhusten seassa,64 v,kun ei ole nuorille sairaille mitään aktiivista hoitoa.

  6. Miksi lmitaitoksessa maataan, Oma omaiseni on hoivakodissa, jossa henkilömitoitus normaalin niukka. Me omaiset voisimme tehdä osamme liikkumisen tueksi, mutta useimmilla on jotenkn ajatus sairaalassa olosta ja sairastamisesta. Eikä aina tohdita olla vailla apua henkilökunnalta apua nostoon tai siirtoon. Tähänkin puoleen kannattaa kiinnittää huomiota. Kannustetaan ja ohjataan myös arkoja omaisia tukemaan liikkeellä oloa ja pois sängystä ajatusta.

    Voimavarat hoitamisessa on meillä ihmisillä kovin erilaiset, eikä niitä voi ulkopuolinen määrittää ( paitsi, että tulee määritettyä, kun ei paikka löydy tarvittaessa).

  7. Luin blogitekstin alkuun linkitetyn professori Erkki Vauramon raportin kokonaisuudessaan. Hän ottaa siinä kantaa niin vanhustenhuollon rakenteelliseen kuin sisällölliseenkin kehittämiseen. Molempiin.

    Makuuttamisen vähentäminen liittyy vanhustenhuollon toiminnalliseen ja sisällölliseen kehittämiseen. Olen tietyin osin ehdottomasti sen haitallisuuden ja poistamisen kannalla. Mutta minusta blogimerkintä menee hieman syvemmälle asiantilan miettimisessä kuin yleensä vain se ulkokultainen voivottelu siitä, kuinka huonosti vanhustenhuollon asiat ovat Suomessa (ei siis merkintä tai useimmat kommenteista). Voivotteluun se julkinen keskustelu usein harmillisesti typistyykin. Kauhiaa on. Ihan samalla tavoin, kuin koko surkeus kilpistyi muutamia vuosia sitten märkiin vaippoihin. Oli niin kauhean märkiä vaippoja. Mitä laadukkaampi hoito, niin sen kuivemmat vaipat – vaikka usein tämä ei lainkaan ollut asian olennaisin pointti!

    Vauramo ehdottaa raportissaan, että mikäli vanhus ei voi kuolla kotonaan, saattohoito kestää laitoksessa muutamia viikkoja elämänkulun lopussa. Missä hoidon vaiheessa makuuttamista halutaan vähentää? Tämä pitää määritellä. Minulla on ollut suuri etuoikeus ja kunnia olla saattohoidossa olevien useiden kymmenien henkilöiden ja heidän perheidensä mukana heidän yhteiset viimeiset viikkonsa ja päivänsä. Yhtään kuolemaisillaan olevaa vanhusta en ole jumppa- tai kuntosalille vienyt. Tuskin vienkään. Kuolemaa edeltävä toiminta ja toimenpiteet voivat muuttua sisällöllisesti, mutta pitkälle edenneen muistihäiriösairaan henkilön ja hänen välittömän kuolinsyynsä muuttumista jumppasalikuolemaksi epäilen suuresti. Myös laadukkaan saattohoidon toteutuminen (yleensä kuollaan makuullaan…, antakaa sarkasmini anteeksi) on tärkeä asia vanhustenhoidossa. Myös tähän Vauramo ottaa raportissaan kantaa.

    Kyllä, ymmärrän. Keskustelemme muistihäiriösairauteen sairastuneen ja /tai toimintakyvyn rajoituksia omaavan henkilön makuuttamisesta. Sitähän minäkin.

    Vanhustenhuolto ei ole erillään oleva asia muusta yhteiskuntapolitiikasta tai sen sosiaalisista järjestelmistä. Vanhustenhuolto on yhtä kuin yhteiskunta. Ollaanko meillä paitsi rakenteellisesti (esimerkiksi Vauramon raportin asumisyhteisöesimerkit), myös jo toiminnallisesti (poliittisesti, moraalisesti ja taloudellisesti) kaikilla yhteiskuntasektoreilla yksissä tuumin valmiita siihen, että muistihäiriösairauden varhaisessa vaiheessa tai toimintakykyrajoituksia omaavia vanhuksia hoidetaan keskuudessamme eikä erillisissä organisaatioissa. Ei olla. Näistä ideologisista, mutta ennen kaikkea käytännöllisistä ratkaisuista tulisi keskustella. Tätä keskustelua blogikirjoittaja mielestäni konkreettisella tavalla yritti herätellä. Kenen tulisi hoitaa, millaisin järjestelyin, missä ja miten pitkään toimintakykyrajoituksia omaavia vanhuksia joko olemassa olevin tai sitten millaisin yhteiskuntapoliittisin, perheen ja oman elämän reunaehdoin?

    Vanhusten laitoshoidon kylttien muuttaminen palveluasumiseksi tai asumispalveluyksiköiksi ei välttämättä vaikuta hoitoon kuin kahdella tavalla ja niistä kumpikaan ei ole sisällöllinen muutos. Toinen on tilastollinen muutos ja toinen on se, että vanhusta voidaan vielä makuuttaa, mutta hänen rahojansa ei semminkään lompsassaan tai pankissa. Ne liikkuvat ketterämmin kuin Energy Battery. Mikäli edellytyksiä onkin hoitaa vanhuksia paremmin, on se kuin tyhjä lonksuttava kuivausrumpu ilman sisällöllisiä tavoitteita, tahtoa ja osaamista.

    Filosofithan ovat kautta historian kiistelleet siitä kumpi on ensin: ajatus ennen toimintaa vai toiminta ennen ajatusta (vrt. luomme kulttuuria vai kulttuuri muovaa meitä). Vaikka en filosofi olekaan, niin sanoisinpa, että molempi parempi. Kai asioita voi tapahtua yhtä aikaa, rinnakkain tai limittäinkin eikä pelkästään syy-seuraussuhteessa. Vanhustenhoidossakaan ei voida jäädä kiistelemään siitä, pitääkö edellytysten olla perfect ennen kuin sisällöllisiä uudistuksia voidaan ajatellakaan. Ei tietenkään. Toisaalta sitten taas täydellisen vanhustenhuollon laatuleimarevoluution odottaminen olemassa olevin yhteiskunnallisin mahdollisuuksin on hieman kohtuutonta.

    Blogisti esitti loistavia konkreettisia kysymyksiä keskustelun lähtökohdaksi; millaisia resursseja (konkreettisia toimia) voitaisiin käyttää kulloisessakin omakohtaisessa perhe- ja elämäntilanteessa vanhusten hoitoon? Miten resurssit määräytyvät? Minkälainen vanhuksen tulisi olla, jotta hän voisi asua muutoin kuin laitoksessa? Millaisia vaihtoehtoja voisi olla? Kaikkinensa tiivistän edellä esittämääni: Kenen tulisi hoitaa, millaisin järjestelyin, missä ja miten pitkään toimintakykyrajoituksia omaavia vanhuksia joko olemassa olevin tai sitten millaisin yhteiskuntapoliittisin, perheen ja oman elämän reunaehdoin?

    Lopuksi vedän vielä maton kaiken keskustelun alta. Suosittelen lukemaan Arno Geigerin kirjan Kuningas turvapaikassaan sekä Richard Taylorin kirjan Alzheimerin kanssa, minun tarinani. Molemmissa teoksissa tuodaan esille kolme perustavaa laatua olevaa seikkaa. Ensiksin pyrimme arvioimaan muistihäiriösairaiden hyvää sellaisilla perusteilla, mikä meistä sairastumattomista (usein keski-ikäisistä työssäkäyvistä) on hyvää. Toiseksi kysymme liian harvoin muistihäiriöön sairastuneilta itseltään, mikä heistä on hyvää. Kolmanneksi kysymme harvoin, millaista on kunkin – kyllä, juuri näin – joka ikisen sairastuneen yksilöllinen hyvä. En ole niinkään varma, että joka ikinen muistihäiriösairauteen sairastunut toivoo jumppa- tai kuntosalia. Yleispätevä kelpuuttaminen on myös välinpitämättömyyttä. Tätäkin halua legitimointiin ja tietämiseen meidän tulisi ehtiä päivitellä.

    • Hei Leena! Tuhannet kiitokset perusteellisesta kirjoituksestasi. Luin jokaisen lauseen nauttien. Nyt haluaisin hoitaa asiat niin, että ajatuksesi menisivät minun blogini lukijakuntaa laajemmalle porukalle luettavaksi (ja ehdottomasti peruspalveluministerillemme)! Kuten kirjoitat kirjoituksesi lopussa, kaikki muistisairaat tai vanhukset eivät välttämättä halua jumpparyhmään. Minun isäni ei halunnut. Olen lukenut molemmat kirjat, joita suosittelet. Suosittelen myös niitä lukijoille! Sen lisäksi oli kiinnostavaa lukea Still Alice eli Edelleen Alice, joka myös käsittelee muistisairautta. Lämpimin terveisin Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *