Makuutettu kansa

 

Kun isäni sai Alzheimerin taudin diagnoosin kesällä 2009 terveyskeskuksessa, minulle ja veljelleni ilmoitettiin, ettei hän enää voisi palata kotiin. Isä käyttäytyi liian sekavasti. Kun kysyin osastolla, miten sekavasti hän käyttäytyi, minulle kerrottiin, että hän vaelteli kalenteri kädessä käytävällä ja halusi kerta toisensa jälkeen tietää, miksi hänen täytyi maata vuodeosastolla. Hän halusi omat vaatteensa. Hän halusi palata kotiin.

Isä saatiin rauhoittumaan lääkkeellä nimeltä Seroquel. Se on psykoosilääke. Sitä käytetään myös skitsofrenian hoidossa.

Tarkoitukseni ei ole nyt dramatisoida tilannetta (joskus levottomat potilaat lienee pakko rauhoittaa sänkyyn), mutta jälkikäteen ajateltuna isän käyttäytyminen ei tainnut olla uhka kenellekään. Hänen kaltaisilleen huolestuneille vaeltelijoille ei vain ollut vartijoita eikä kuuntelijoita. Seroquel tehosi, ja isä alkoi maata oikeaoppisesti.

 

Kun vein isän käymään kotona, hän jaksoi katsella ympärilleen kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen hän rojahti televisiotuoliinsa ja pyysi minua viemään hänet takaisin terveyskeskuksen sänkyyn. Hän ei jaksanut tehdä yhtään mitään. Hän halusi takaisin makaamaan.

En siinä vaiheessa ajatellut aktiivisesti, että jo viikon makaaminen vie lihasvoimista 25 prosenttia. Enkä totisesti tiennyt, että Ruotsissa isälle olisi jo tehty kuntokartoitus ja että ”kuntoutustiimi” miettisi, miten hänet saataisiin nopeasti jaloilleen ja takaisin arkeen.

En tiennyt, että suomalaiset ovat ”makuutettu kansa”. En tiennyt, että muualla Euroopassa ei enää asuta terveyskeskuksissa kuten meillä.

Tilanne on karsea.

 

Vasta viime viikon torstaina Suomen tilanteen karmeus pureutui tajuntaani A-Studio:Talkissa. Olin ohjelmassa vieraana puhumassa muistisairaan omaisen kokemuksista, ja minua vastapäätä istui Aalto-yliopiston professori Erkki Vauramo, kävelevä tilastoihme. Hän on laskenut, paljon suomalaisten vanhusten hoito maksaa.

En ollut ymmärtänyt aikaisemmin, mikä Suomen ongelma on. Siinä, lähetyksen aikana, minä (ja 550 000 katsojaa) tuskin uskoin kuulemaani.

Vauramo valaisi, kuinka Suomessa siis ajatellaan, että dementia ”paranee vuodelevolla” (hän kirjoitti samasta asiasta perjantaina ilmestyneessä Talouselämä-lehdessä).

Ruotsissa ajatellaan, että akuuttisairaanhoidon jälkeen vanhusten on parasta palata kotiin tai kuntoutussairaalaan, jossa hoitojakson kesto on 7–30 vuorokautta. Meillä makuuttamiskattoa ei ole. Minun isäni oli terveyskeskuksen vuodeosastolla 41 päivää. Hänelle tarjottiin ryhmäliikuntaa, josta hän kieltäytyi. Häntä ahdisti jumppaaminen ryhmässä.

Makuuttaminen tuntui niin ahdistavalta, että päätimme muuttaa isän omin nokkinemme yksityiseen senioritaloon Helsinkiin. Se oli mahdollista, koska hänellä oli hyvä eläke. Ilman eläkettä hänellä ei olisi ollut vaihtoehtoa. On hyvin mahdollista, että hän olisi jäänyt sille tielle. Muuton jälkeen hänen tilansa koheni ja hän eli omatoimisesti kaksiossaan yli kaksi vuotta.

Sanoin sen ohjelmassa ja sanon sen nyt: Muistisairas, joka makaa vuodepotilaana vailla fyysistä syytä, on hoitovirhe.

 

Isä puettiin terveyskeskuksessa heti alussa yöpaitaan. Ruotsissa kuntoutussairaanhuoneet ovat hotellihuoneita, joissa ollaan omissa vaatteissa. Kuntoutus on fyysistä ja psyykkistä. Ruokailu tapahtuu ruokasalissa eikä omassa vuoteessa, kuten suomalaisissa makuutuslaitoksissa.

Sillä aikaa kun vanhus kuntoutuu, Ruotsissa kuntoutustiimi käy varustamassa vanhuksen kotia sopivalla tekniikalla. Samalla arvioidaan, paljonko apua vanhus tarvitsee. Ruotsissa pitkäaikaishoidon vuodeosastot on lopetettu jo 1990-luvun puolivälissä, kirjoitti Vauramo Talouselämässä.

Kuntoutukseen perustuva hoito tietysti maksaa. Mutta terveyskeskuksessa makuuttaminen ja 24 tuntia vuorokaudessa hoitaminen se vasta maksaakin, 190 euroa vuorokaudessa. Se on Vauramon laskelmien mukaan kuntouttamista paljon kalliimpaa.

 

Jos A-Studio:Talkissa oikein ymmärsin, peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson laskee edelleen tulevaisuuden tarvittavaa hoitohenkilökunnan määrää nykyisen makuuttamisjärjestelmän mukaan.

Vauramon viesti on yksinkertainen: ei makuuteta vaan kuntoutetaan. Näin säästyy rahaa ja työvoimapula pienenee. Peruspalveluministeri Guzenina-Richardsonin ministeriö ei ole ottanut Erkki Vauramoa vastaan kertomaan, miten järjestelmää muuttamalla työvoimapula saattaisi helpottua. Kun Vauramo sanoi sen ohjelmassa, pöydän ääreen laskeutui hiljaisuus.

Ei voi olla totta.

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on sanonut myös, että hoidon täytyy olla kaikille tasa-arvoista. Sitä minäkin toivon. Nyt se ei ole. Kaikille yhtäläinen kuntoutus on tasa-arvoista hoitoa. Se, että vain hyvän eläkkeen turvin on mahdollista poistua makaamasta, ei ole tasa-arvoista.

 

On karmivaa katsoa grafiikkaa, jossa näytetään muistisairautta sairastavien hoidon pituutta sairaalassa eri maissa. Suomen palkki on kuin tehtaan piippu matalan kaupungin yllä. Tiesin ennen viime torstaita ja A-Studion keskustelua, että Suomessa makuutetaan turhaan mutta en todellakaan tiennyt, että muissa maissa aiheettomasta makuuttamisesta on jo luovuttu. En voi ymmärtää, että Suomi, yksi maailman rikkaimmista maista, on tässä asiassa näin takapajula.

Erkki Vauramon kirjoittaman artikkelin voi lukea Talouselämästä täällä.

 

Kissamme Mao viihtyisi terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla.

Kissamme Mao viihtyisi terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla.


51 vastausta artikkeliin ”Makuutettu kansa

  1. Tätini,joka sairasti pitkään dementiaa,joutui kaupunginsairaalan vuodeosastolle,koska sairasti perussairautta,joka vaati jo siinä vaiheessa hoitoa.Psyykelääkkeet kaatoivat muuten vireän,huumorintajuisen ja hauskan ihmisen petiin.Kävin hänen luonaan lähes joka päivä ateria-aikaan,sillä hoitajat eivät sanojensa mukaan ehtineet syöttää.Henk koht syiden takia olin kerran viikon pois.Sinä aikana tapahtui dramaattinen käänne,mitä ihmettelin.Tädilleni oli aloitettu raju lääkitys,13 pilleriä aamuin,5 illoin.Kävelin toimistoon,vaadin tietoa,mitä hänelle annetaan,miksi.Sain notkua ovenpieleen nojaten 45min ennen kuin sain vaatimani paperit. Lähetin nipun tätini hoitoa koskevia papereita toisen yliopistokaupungin lääkäriystävälleni,joka luovutti ne heidän sairaalan geriatrian ylilääkärille.Lääkemäärä putosi neljään.Annoin vastauksen hoitavan sairaalan osastolääkärille ja vaadin hoitomuutoksen:pieni lääkitys,ulkoilua,omat vaatteet jne.Sen jälkeen osastolla oli vain kaksi hoitajaa,jotka suostuivat tervehtimään minua.Olin se häiriötä tuottanut hankala omainen,joka vaati oikeaa hoitoa tädilleen. – Suomessa vanhusten ja muistisairaiden hoidon taso on ala-arvoistakin huonompi. Olin järkyttynyt katsoessani ko.ohjelmaa.

    • Luin näin vuosien kuluttua nämä kirjoitukset.
      Mitään muutosta ei ole tullut. Äitini on dementiaan sairastanut mutta joutui kunnan ylläpitämään laitokseen missä häntä makuutetaan juuri samoin kuin näillä muilla. Tulin juuri sieltä ja nostin äitini pyörätuoliin ja joimme kahvit ja kuljetin häntä käytävää. Hoitajat olivat sitä mieltä että hän on kipeä ja siksi huutelee ja mikä sanaoin että hän on huudellut ja kauan eikä ole kipeä.
      Olen tämän asian takia aivan yksin eikä minulla ole ketään jolta saisin tukea asiaan. Eli .Makuuttavat nyt sitten.enkä voi asialle mitään.

  2. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on kiinnittänyt huomiota todelliseen häpeäpilkkuun: vanhusten laitoshoitoon. Ei voi olla ihmisarvon mukaista maata vähintään kuvainnollisesti sidottuna sänkyyn, kieriskellen omissa jätöksissään aliravittuna, ja ilman muuta hoitavia käsipareja tarvitaan lisää takaamaan vanhemmillemme ihmisarvoinen vanhuus, puhumattakaan meistä itsestämme.

    Ei vanhuksille niitä hoitavia käsiä kuitenkaan pakkolailla järjesty. Suunnitteilla olevassa vanhuspalvelulaissa kunnat sidotaan takaamaan määritelty vähimmäismitoitus hoitajia per hoidettavia. Hoidettavien määrän lisääntyessä tulevaisuudessa ei edes nykytilanteen vajeen korjaaminen riitä, eikä sitäpaitsi tähänkään ole näköpiirissä korjausta nykyisellä hoitoalan palkkauksella.

    Kun nykyisessä laitoshoidossa vanhukset passiivisesti tapetaan hitaasti näännyttämällä, vanhuspalvelulaki näännyttää kunnat, jotka eivät pysty nyhjäisemään tyhjästä. Kuntien yhdistyminenkään ei auta. Jos hoitajia ei ole, niitä ei ole, sanoisi Tuuli-dinosaurus Maa aikojen alussa -filmissä. Paras keino vanhustenhoidon saattamiseen säädylliselle tolalle on positiivinen henkilöstöporkkana, parantamalla hoitoalan työoloja, mukaanlukien palkkaus.

  3. Michael Perukangas: ehdotatko kommentissasi siis väärin hoitaville laitoksille enemmän rahaa sen sijaan, että katsottaisiin hoitomuotoja uusiksi ja kaikki voittaisivat?

  4. Mitä isällesi olisi mielestäsi pitänyt tehdä Seroquelin sijaan? Tai siis miksette hakeneet häntä kotiin, jos hän kerran sinne halusi? Omaisten tahdosta ja jaksamisestahan tuollainen on kiinni.

    • Hei, Annukka! Kysymyksesi ei osu mihinkään. Se menee harhaan. Etkö ymmärtänyt lainkaan sitä, että tämä henkilö tosiaan otti omaisensa pois makuutuslaitoksesta omatoimisesti, mutta JOS VANHUKSELLA EI OLISI OLLUT VARAA MAKSAA, HÄNET OLISI OLLUT PAKKO JÄTTÄÄ MAKAAMAAN, missä on siis tasa-arvo vanhusten kohtelussa?

      • Ei se nyt ihan noin mene, että tahallaan ihmisiä makuutetaan. Se on monen asian summa. Missään sairaalassa tai hoitopaikassa, jossa olen työskennellyt ei KETÄÄN ihmistä makuuteta huvikseen. Dementia ja muut ikääntyneiden sairaudet vaan ovat sellaisia, että yhtä ja ainoaa, tai nopeaa hoitokikkaa ei ole. Hyväntahtoisesta vaeltavasta dementoituneesta ei ole mitään haittaa, mutta missään hoitopaikassa hoitajia ei ole niin paljoa, että jokaiselle potilaalle pystyisi antamaan jakamatonta huomiota. Se kokemus, mikä itselläni on hoitotyöstä, perustuu kuntouttavaan työotteeseen. Jollekin makaavalle vanhukselle päivän suurin haaste on kääntyä itse kyjeltä kyljelle…ja se ei todellakaan ole hoitajien motivaatiosta kiinni, vaan siitä että mitkä potilaan voimavarat ja kyvyt sillä hetkellä on.
        Mutta totta on: tasa-arvo ei toteudu Suomessa mitä hoitotyöhön tai hoitoonpääsyyn tulee. Itse hoitoalan ammattilaisena asun mieluummin täällä pääkaupunkiseudulla, missä maan johtavat sairaalat ovat lähellä, kun taas jossakin pienellä paikkakunnalla keskellä korpea. missä etäisyydet ovat pitkät ja avun saanti on haasteellista. Enemmän rahaa terveydenhuoltoon Suomen maassa!! 🙂

  5. Oikean analyysin olet tehnyt Hanna. Työskentelen Ruotsissa Fysioterapeuttina, lyhytaikaiskuntoutuksessa, vanhainkodeissa ja kotona kuntoutusta tarvitsivien luona. Kukaan, jolla vain on mahdollista käyttää voimavarojaan, ei jää sängyn pohjalle makaamaan. Työskentelen tiimissä sairaanhoitajien, toimintaterpeuttien ja lähihoitajien kanssa. Lääkkeet mm. katsotaan tarkkaan jotta henkilöt eivät syö liikaa rauhoittavia, kipulääkkeitä tai muita lääkkeitä jotka vaikuttavat tämän liikkumiskykyyn.
    Yksi iso ero Suomeen on se että liikkumisen apuvälineitä saa lainata apuvälinekeskuksista (fysio- ja toimintaterapeutti testaa apuvälineet) ja täällä käytetään paljon erilaisia apuvälineitä sekä vanhusten liikkumista helpottamaan että henkilökunnan ergonomiaa auttamaan.
    Tervetuloa tutustumiskäynnille Maria Guzenina!:) Suomen vanhukset on saman hoidon arvoisia.

    • Uskon kyllä, että Ruotsissa asiat on järjestetty paremmin, mutta kyllä Suomessakin on jo pitkään saanut apuvälineitä lainaksi terveysasemalta, ja jopa kirjastosta! Ilma

  6. Kiitos kaikille kommenteista. Hyvä, että syntyy keskustelua (Michael ja Janne!). Annukka: siinä vaiheessa emme edes tienneet, että meillä olisi ollut oikeus viedä isä kotiin. Rehellisyyden nimissä en olisi uskaltanut sitä tehdä: minun silmissäni häntä hoidettiin (vaikka makuutettiin) enkä olisi uskaltanut ottaa riskiä, että hän ei olisi ollut vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa kotiutuakseen. Jälkikäteen – ja maallikkona – on mahdotonta sanoa, kuinka sekava hän siinä vaiheessa oli. Meidän lasten silmissä hän oli vain äärimmäisen huolissaan, hämmentynyt ja tiedonhaluinen. Hän kysyi samoja asioita kerta toisensa jälkeen. Mutta hän ei huutanut eikä ollut aggressiivinen. Siksi Seroquelin kaltainen psykoosilääke tuntuu järeältä lääkkeeltä.

    • Älä syyttele itseäsi tai veljeäsi isäsi hoidoista millään tavalla. Eihän kukaan talall maallikko osaa, ymmärrä, tai ole valveutunut arvostelemaan LÄÄKÄREIDEN hoitoja
      ja määräyksiä. Sitä luulee olevansa hyvissä käsissä maatessaa sairaalassa, näin luullaa. Täytyy olla erityisen agressiivinen ja ”kiukkuinen” potilas joka alkaa vaatia YKSILÖLLISTÄ hoitoa. Sattumoisiin tiedän mistä puhun, olen ollut muutaman kerran sairaalassa jossa olen saanut ”erikoisen” leiman potilaana vaatiessani muuta kuin SAIRAALARUTIINIT määräävät. Nyt käytävät keskustelut ovat oleet monille ”silmiäavaavat” , ollaan kauhistuneita miten heitä aikanaan hoidetaan. Tätä keskustelua toivottavasti jatketaan niin kauan kunnes muutos asiaan alkaa.

  7. Tämähän on mahtavaa. Lukekaa, ihmiset tuolta linkistä. Juuri tätä lisää Suomeen! Mentorisairaanhoitajia, interventiota ja muistisairaan ihmisen (ja vanhusten yleensä) katsomista ihmisen, ei sairauden näkökulmasta. Kiitos, Minna.

  8. Kun äidilleni saatui ikävä tapaturma ja hän oli jalka kipsissä liki 3 kk. Jalka puutui ja särki ja sätki, mutta lääkärikäynneillä todettiin kipsin olevan hyvässä kunnossa, jalkaa ei tutkittu. Lopulta kun kipsi poistettiin oli jalan ruuvit tulleet ihon läpi ja siinä oli tulehduksen alku. Kuntoutusta ei kipsistä vapautumisen jälkeen tarjottu, eikä sitä osattu omaisetkaan vaatia. Huono liikkuminen ja jatkuva hermosärky johtivat masennukseen ja lopulta unilääkkeiden yliannostukseen tarkoituksena ikiuni. Järkyttyneenä ajoin 300 km sairaalaan jossa äitini, ei vanhus vaan syvästi masentunut, oli sijoitettu suljetulle dementiaosastolle yksin karuun huoneeseen. Hoitohenkilökunta oli kanssani samaa mieltä ettei osasto ollut oikea paikka äidilleni. Siispä päätin viedä hänet kotiin koska muita vaithoehtoja ei tarjottu. Osaston vastaava lääkäri, psykiatrian erikoislääkäri, kävi lääkitystä läpi kanssani. Hän kertoi lääkkeen nimen ja kysyi minulta, siis en ole alan ihmisiä lainkaan, mitä vahvuutta laitetaan. No yritin valita keskivahvaa kaikista kysytyistä. Tilanne oli vähintääkin omituinen. Äiti saatiin kotiin ja lääkitys alkoi. Terapiaa tai muuta ammattiapua ei tarjottu. Alkuun lääkitys vaikutti tehoavan, mutta kesällä tuli pahin takapakki; masennus otti valla ja äiti meni psykoosiin ja leikkasi käsivarren suonen auki. Oli kysymys minuuteista, kun isäni löysi hänet vaatehuoneen nurkkaan kyhämästään ”pesästä”. Äiti vietiin psykiatriseen sairaalaan ja hän pääsi asianmukaiseen hoitoon. Jalkaa hoidettiin kipulääkkeillä ja kuntoutuksella ja mieltä oikealla lääkityksella, terapialla ja perhetapaamisilla. Kahden kuukauden hoitojakson jälkeen äiti pääsi kotiin ja seuranta jakui. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta kokemus olisi saanut jäädä meiltä kokematta. Tein ilmoituksen hoitovirheestä joka tietysti hylättiin, kipsihän oli voinut hyvin.

  9. Kuulinkin jo teeveestä tästä puheenavauksesta. Hieno asia jos tästä nousisi riittäävästi sorinaa ja se kaikuisi oikeastikin sosiaaliterveysministeriöönkin asti.

    Isäni sairastuessa 3 vuotta sitten, jäin ainoaksi hänen läheisekseen ja jouduin ottamaan vastuun hoidon toteutumisesta.

    Hyvin nopeasti kävi selville, että mikäli minä en olisi ollut aktiivisesti vaatimassa hoitohenkilökunnalta tuloksia ja lisäselvityksiä, olisi tilanne ollut huomattavasti huonompi.

    Akuutin vaiheen jälkeen isälläni todettiin lähimuistin (oikeastaan koko muistin) alenema ja hänen liikuntakykynsä meni täysin. Kun liikuntakyky hiljakseen alkoi parantua, hänet siirrettiin Ahtilan ”kesähoitopaikkaan”. Näin siis Laakson neurologian lääkärit tämän minulle myivät, koivunlehtien ääntä tuulessa ja muuta ”ihanaa”.

    Totuus oli järkyttävä. Paikka on vanha kodittomien päihdeongelmaisten (?) sijaiskoti. Sitä se on tänäkin päivänä. Varmaan helvetin edullinen kaupungin mielestä. Mielestäni se oli kuitenkin ihmisarvoa alentava paikka ja yritin perätä kaupungin hoitosuunnittelusta vastuussa olevia ihmisiä perustelemaan minulle miten tuo paikka ja siellä ihmisien nimenomainen makuuttaminen auttaa parantumaan. Itkin ja raivosin, vuorotellen, yritin vedota tunteisiin, ei hyödyttänyt.

    Sittemmin isäni siirrettiin uhkailujeni ansiosta tai syystä, erinomaiseen vanhuksille suunniteltuun laitokseen Itä-Helsingissä. Siellä jo pelkkä ihmisläheinen suhtautuminen oli isäni mieleen ja paraneminen lähti hyvään vauhtiin.

    Melko nopeasti hänen päästyään kotihoidon turvin kotiin, alkoi uusi taival sairaalan hellään huomaan. Silloin olin jo ”kovettunut” ja tiesin kuinka hoitohenkilökuntaa pitää käsitellä. Pitää opetella puhumaan kuin lapselle, eikä saa vaatia mitään. Pitää odottaa että jotain tapahtuu. 1/10 hoitajista on oma-aloitteisia. Muut voitaisiin irtisanoa ja 2/10 syyttää suoraan hoitovirheestä ja töiden laiminlyömisestä.

    Kun isäni jälleen alkoi parantumaan virusperäisestä kierteestä, hänet taas jälleen siirrettiin ”pois silmistä” pitkäaikaisosastolle. Sama paska jatkui uudestaan. Sillä poikkeuksella että kun isäni oli jo liikuntakykyinen ja muistikin hieman palautunut, hänet sidottiin sänkyyn koko yöksi remmeillä, ainoana perusteena se että hän käveli käytävillä yöllä ja eksyi toisten huoneisiin. Tällä välin yöhoitaja surffasi facebookissa ja katseli televisiota tottakait.

    Tämän jälkeen kun kritisoimme sänkyyn kahlitsemista, hänelle alettiin syöttämään rauhoittavia enenevissä määrin. Kiinnostuin selvittämään näitä lääkkeitä tarkemmin kun isäni päivittäinen olemus vaikutti entistä poissaolevammalta ja heikolta. Jouduin uhkailemaan että sain henkilökunnalta täyden listauksen lääkkeistä lisäselvityksiä varten.

    Kiitos googlen, löysin kaikista lääkkeistä tiedot. Luin tarkasti mahdolliset sivuvaikutukset ja myös luin psyykkisistä häiriöistä kärsivien ihmisten omakohtaisia kokemuksia lääkkeiden vaikutuksista. Muodostin oman käsitykseni näiden tietojen ja myös omien ”kokemusten” pohjalta.

    Hänelle annettiin sekaisin ”uppers and downers” lääkkeitä ja vieläpä siten että illalla oli vahingossa määrätty piristävä lääke juuri ennen pahimman rauhoittavan napin antamista. Pahoittelivat virhettään.

    Laakson neurologille sanoin yksitoteen että mikäli vielä kerran näen että isäni on ylilääkittynä siten että kuola valuu suun pielestä, ryhdyn välittömästi oikeudellisiin toimiin ja syytän tätä neurologia virkavirheestä. Tämä vihdoin puri ja lääkitystä alettiin purkamaan. Neurologihan määräsi ”asiakkaalleen” kaiken lääkityksen ilman potilasta ja hänen kehitystään seuraten, etänä, puhelimitse toiseen sairaalaan.

    On todella valitettavaa että julkisesta terveydenhuollosta on tullut ”pakkopullaa” sekä hoitohenkilökunnalle, lääkäreille, virkamiehille ja myös ministereille. Totuus on että ihmiselämä on niin arvokasta että siihen ei vain sovellu ”kasista neljään” työasenne. Pelkkä välittäminenkin auttaisi, mutta sitäkään ei ole saatavissa.

    PS. Tällä hetkellä isäni voi vallan hyvin, nautiskelee elämästään hyvän eläkkeen turvin.

    • Olen itse hoitaja ja olen täysin samaa mieltä että tällä alalla on aivan liikaa alalle sopimattomia hoitajia.Työvuorothan ja oma elämä toki meilläkin on mutta ihmistä ei vaan voi hoitaa kuten puhelinta tehtaassa.Joskus hävettää omien kollegoiden käyttäytyminen potilaita kohtaan.Ristiriitaista on alan palkkauskin,koska toisen ihmisen hoitaminen on minusta hienointa mitä voi tehdä mutta miksi siitä ei sitten makseta enemmän,työ on erittäin kuormittavaa sekä henkisesti että fyysisesti.Sama tilanne kuitenkin kaikilla eikä palkka saa olla syynä huonoon hoitoon.

  10. Hannalta tärkeä kirjoitus. Professori Vauramon ajatukset ovat hyvin tiedossa ministeriössä ja hyvin arvostettuja. Vanhuspalvelulain valmisteluryhmään kuului professori Sirkka-Liisa Kivelä. Pitkälti Kivelän ansiosta Vauramonkin ajamat toimintatapojen uudistukset sisältyvät ensi kesänä voimaan astuvaan vanhuspalvelulakiin. Lain toimeenpanon tukemiseksi ministeriössä laaditaan kesään mennessä uudet laatukriteerit niin ympärivuorokautiseen kuin kotihoitoon. Tällaisia kriteereitä ei ole Suomessa aiemmin ollut.
    Olen täysin samaa mieltä siitä, että makuuttaminen on epäinhimillistä. Meillä lääkitään vanhuksia riittämättömän henkilökunnan ja väärien hoitotapojen vuoksi kansainvälisestikin vertailtuna kohtuuttoman paljon. Tällainen on inhimillisesti katsoen kestämätöntä sekä rahallisesti kallista.

    • Ministeri nyt sivuuttaa olennaisen: meillä ei kuntouteta, ellei ole aivan pakko. Muualla kuntoutetaan heti, ellei se ole mahdotona. Muualla menee vähemmän rahaa.
      Telkkarissa Vauramo kertoi pyrkineensä ministeri G:n puheille jo vuoden verran. Ei ole päässyt.

      • Hyvä Alpi, miten niin sivuutan? Olen täysin samaa mieltä siitä, että vanhustenhuollon toimintatapoja pitää muuttaa. Sama pätee muuten lastensuojeluun.
        Siksi aikoinaan kun hallituskauden alussa otin vanhuspalvelulain viime hallituskaudella tehdyn pohjaesityksen jatkovalmisteluun, otin työhön mukaan STM:n ulkopuolisia ja virkamiesten mielestä vastarannan kiiskeiksikin miellettyjä henkilöitä. Professori Sirkka-Liisa Kivelä oli todella hyvä työryhmän jäsen ja kesällä voimaan astuvasta laista tuli pitkälti hänen ansioistaan juuri työtapoja ja asenteita uudistumaan pakottava laki.
        Nykyinen tilanne on kehno ja siksi Suomen tarvitaan vanhuspalvelulaki, joka pakottaa myös kunnat läpinäkyvään toimintaan. Vauramon ajatukset ovat viisaita. Hän on muuten tulossa ministeriöön minua tapaamaan ensi viikolla. Jostain syystä minulla ei ole ollut aiemmin tietoa siitä, että hän on ollut puheilleni pyrkimässä. Minun ja hänen välilleen on turhaa rakentaa keinotekoista vastakkainasettelua.

    • Itse muistisairaiden parissa työskentelevänä toivon todella hartaasti, että vanhuspalvelulaki parantaisi tilanteen mikä nyt on. Selkeät henkilöstö mitoitukset ja vielä kun seuranta toimisi, että joka kunta noudattaisi lakia. Sillä mitoituksiin lasketaan usein kuntien toimesta myös sellaisia jotka eivät hoitotyötä osastolla tee eikä kuulukkaan tehdä.(esim:siistijä) vain siksi että luvut täsmäisivät. Lukujen pitäisi käsittää vain ja ainoastaan niitä jotka ovat hoitamassa sen 8h/vrk

  11. No mutta mahtavaa! Kirjoitus on edennyt ministerille asti ja mikä parasta, saimme rohkaisevan vastauksen. Uudet laatukriteerit seurantaan. Lämmin kiitos vastauksesta, peruspalveluministeri Guzenina-Richardson!

  12. Itse olen työskennellyt lähihoitajana sekä vanhainkodissa,että kotihoidossa 5-vuotta.Vanhainkodissa ollessani olin itse hyvin pahoillani siitä kohtelusta,jota jouduin valitettavasti osaston asukkaille antamaan. Jos osastolla on 4 hoitajaa aamuvuorossa,joista kaikilla ei ole edes minkäänlaista alan koulutusta ja asukkaita 23,ei siinä ylimääräistä aikaa jää,varsinkin myös keittiötyöt olivat vastuullamme.Siinä ihminen tuntee olonsa hyvin pieneksi,kun yrittää parhaansa,mutta tahtoisi antaa itsestään enemmän.
    Nyt olen ollut kotihoidossa parisen vuotta.Siellä tietenkin on omat ongelmansa.Usein mietin,että kuinka moni työssäkäyvä suostuisi tekemään työpäivänsä ilman asianmukaisia taukoja,tai jopa ilman pääsyä vessaan?Jos hoitajalla on jopa 12-14 asiakaskäyntiä per vuoro,ei siinä aikaa jää kun suurinpiirtein lääkkeiden antoon. Ihminen kaipaa toista ihmistä,mutta hoitoala kun on aliarvostettu ja alipalkattu,mistä niitä tulevaisuuden työntekijöitä saa?!Itsekin suunnittelen alan vaihtoa,sillä jos ei ole aikaa hoitaa ihmistä kunnolla,niin uskokaa pois,hyvin nopeasti alkaa omatunto soimata,vaikka tietää että vika ei ole itsessä vaan ihmisissä jotka tälläisista asioista päättää.
    Mielenkiinnolla odota tuleeko lakiesitys koskaan koskemaan kotihoitoa?
    Lääkityksestä sen verran,että usein lääkäritkään eivät tarkista asiakkaidensa lääkkeitä edes kerran vuoteen. Monella meneekin aivan turhia lääkkeitä.
    Myös useat muistilääkkeet ovat kamalia.Ihmiseltä katoaa kokonaan ”valo” silmistä,heistä tulee apaattisia ja toivottoman oloisia…

  13. Oma äitini alkoi saada altzheimerin taudin oireita n. v. 2001. Ja diagnoosin hän sai vuotta myöhemmin. Isäni oli jo tuolloin kuollut ja äiti asui yksin heidän entisessä asunnossaan.Heti diagnoosian tultua äiti sai paikan dementikoille tarkoitetussa päiväryhmässä. Sinne hän käveli yksin edestakaisin. Paikka oli erittäin viehättävä ja työntekijät mukavia ja ystävällisiä ja äiti viihtyi erinomaisesti. Parin vuoden kuluttua äidin muisti oli huonontunut niin paljon, että hän ei enää selvinnyt yksin kotonaan edes tuon päivätoiminnan turvin. Onneksi hän sai heti paikan yksityisestä palvelutalosta, joka myös oli hyvä ja muistisairaan vanhuksen selviytymistä tukeva. Sitten äidin sairaudessa alkoi aggressiivinen vaihe ja ensin hänelle aloitettiin psyykenlääke palvelutalossa, mutta sitten hänet siirrettiin muutamaksi viikoksi psykiatriseen sairaalaan, kun palvelutalo ei kyennyt häntä hoitamaan.

    Päästyään takaisin palvelutaloon äiti sai siellä sillä hetkellä jylläävän noro-virusinfektion, mikä vei hänet hyvin huonoon kuntoon ja hän oli viikon verran terveyskeskuksen vuodeosastolla hoidettavana. Melkein kuukausi palvelutaloon palaamisen jälkeen äitiin iski keuhkokuume, mikä vei hänet tajuttomana keskussairaalan ensiapuun. Omaisten vastustuksesta huolimatta hänelle aloitettiin antibioottikuuri suoneen. äiti oli silloin 87 v. Kun keuhkokuume parani, äiti siirrettiin terveyskeskuksen akuuttiosastolle. Ja siitä alkoi selkeä alamäki.

    Akuuttiosastolla äiti ei saanut minkäänlaista kuntoutusta; häntä ei autettu jalkeille, hän ei saanut fysioterapiaa; hän vain makasi sängyssä ja istui ruokailuajat. Silloin hän vielä söi itse. N. puolen vuoden akuuttiosastohoidon jälkeen äiti sai paikan terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolta. Kuntoutusta ei ollut edelleenkään. Ja vähitellen sen puutteessa äiti menetti liikuntakykynsä, puhekyyknsä, kyvyn syödä itse. Eli hänestä tuli suunnilleen elävä ruumis. Meidän omaisten painostuksesta lääkäri onneksi oli suostunut lopettamaan kaiken lääkityksen, koska siitä ei enää ollut hyötyä.

    Sitten alettiin puhua siitä, että tuollaisten vanhusten paikka ei ole vuodeosastolla, koska hän ei ole varsinaisesti sairas. Ja niin 4 vuoden tuolla osastolla olemisen jälkeen äiti siirrrettiin palvelutaloon. Ja siellä hän eli 9 päivää ennenkuin kuoli tämän vuoden alussa yli 90 v:na.

    Jos äiti olisi saanut kunnollisen kuntoutuksen heti, kun toipuminen keuhkokuumeesta oli tapahtunut, hänen loppuelämänsä olisi todennäköisesti ollut inhimillisempi sekä hänen itsensä että meidän omaisten kannalta.

    Miksi siis ei satsata kunnoliseen kuntoutukseen ja oimintakyvyn ylläpitoon myös muistisairaiden vanhusten kohdalla. Se auttaisi heitä sekä asumaan kotonaan pitempään että sitten kevyempään palvelutalo- tms. hoitoon lähes loppuun asti. Siinä tulisi henkisten ’säästöjen’ (parempi elämänlaatu kaikkiaan) lisäksi myös ihan konkreettista rahallista säästöä.

    Pirjo

  14. Isoäitini vietti surkeimman aikansa makaamalla vanhainkodin vuodeosastolla, kun muisti alkoi pätkimään. Onneksi hän pääsi pian avoimelle osastolle, jossa sai liikkua vapaasti. Hän dementoitui ”iloisesti”, nauttien konjakista vielä viimeisinä hetkinään ja laulaen karaokea.

  15. Alzheimer on vanginnut rakkaan äitini vuoteeseen kolmisen vuotta sitten. Hän ei enää liiku omin voimin, kerran viikossa hänet nostetaan pyörätuoliin istumaan. On musertavaa katsoa kun sairaus pikkuhiljaa heikentää ennen niin elämäniloisen ihmisen. Hän tunnistaa vielä, mutta tiedän että tulee aika kun välimme eroavat kauemmas. Usein mietin miksi juuri minun äitini, maailman kiltein ja paras äiti kuka ei koskaan tehnyt tai sanonut mitään pahaa kellekään. Maailma on julma, epäoikeudenmukainen, välillä tuntuu että ei jaksa. Kaikille omaistensa sairauden kanssa eläjille voimia. -Juha-

  16. Oma isoäitini asui omassa kodissa 94 vuotiaaksi, kunnes hän kaatui ja lonkkamurtui. Hänet leikattiin ja siirrettiin dementikoiden osastolle toipumaan vaikka hänellä ei ollut mitään ongelmaa muistin kanssa. Hän joutui olemaan dementia osastolla vaipat päällä täysin ”selväpäisenä” ja kärsimään housuun laskemisesta ja dementikkojen seurasta 2 vuotta kunnes ei enää jaksanut. Aina kun sairaalassa meni käymään hän istui pyörätuolissa yksin käytävällä koska ei omien sanojensa mukaan jaksanut kuunnella dementikkojen juttuja samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Hänellä ei ollut mitään juttuseuraa koska hän oli itse ns. täysijärkinen / muisti toimi eikä hän saanut mitään kuntoutusta koko aikana. Loppuun asti hän olisi halunnut palata omaan kotiin, mutta hänelle ei annettu sitä mahdollisuutta. Hän nukkui pois 96 vuotiaana siellä samalla dementikkojen osastolla ja vielä viimeisenä vuorkokautena hän jaksoi puristaa kädestä merkiksi, kun juttelin hänelle eli hän ymmärsi ja kuuli kaiken loppuun asti. Hänet ”kuihdutettiin” pois eli ei annettu enää ravintoa eikä nestettä.

    • Nyt on Päivi pakko kysyä, mikä oli se välitön syy, että mainitsemasi kuihduttaminen aloitettiin?

  17. Oma mummoni makasi sairaalassa reilut 6 vuotta. Mummoni sairasti Alzheimer -tautia. Alussa mummo oli ajoittain sekava, mutta suurimman osan ajasta melko hyvin kärryillä nykyajasta. Mummo oli iloinen ja hymyilevä ja suhteellisen toimeliaskin. Isoisä hoiti mummoa/eleli mummon kanssa kotona kunnes mummo kaatui kotona ja mursi lonkkansa. Silloin mummo joutui sairaalaan.

    Tämä oli ihan perusteltu syy saada hoitoa sairaalassa, mutta ei ollut perustelua, että parantumisen jälkeen mummo makasi sairaalassa kuusi vuotta. Kun isoisälle selvisi, ettei mummo ainakaan enää kotiin voi palata, ja sairaala oli ainoa vaihtoehto/hoitopaikka (missään ei muka ollut vapaata koko kuuden vuoden aikana), tämä sairastui ja kuoli ihan muutaman kuukauden sisällä.

    Onneksi isoisä kuoli, koska olisi kärsinyt eniten, kun olisi joutunut katsomaan, miten mummoa, fyysisesti hyvässä kunnossa olevaa rakasta makuutettiin sairaalassa.

    Meillä ei ollut mahdollisuuksia siirtää mummoa yksityisiin hoitokoteihin, kun kotiäidin eläke ei riittänyt alkuunkaan.
    Mummoa varmaan hoidettiin hyvin, en siis tässä kritisoi sairaalan henkilökuntaa.

    Hyvin nopeasti mummolla oli jo vaipat ja se haju, kun 4 huonekaveria makaa pitkiäkin aikoja tortut housuissa ei ole ihmisarvoista elämää. Mummon vieressä vieraili erinäinen joukko kohtalokavereita ja osa oli todella kovaäänistä ja kipuilevaakin. Mummo pelkäsi näitä vieruskavereita, jotka huusivat verhojen takana. Mummo alussa rukoili, että vietäisiin hänet pois sieltä. Mitään emme voineet, missään ei koskaan ollut vapaata.

    Ei ollut ihmisarvoinen loppu maailman ihanimmalla ja ystävällisimmällä ihmisellä. Mummoni antoi elinaikanaan monelle sijaislapsellekin kodin omien lisäksi. Olisi itse ansainnut saada jotakin, kun sitä tarvitsi.

    Olisi ollut ihana nähdä mummo jossakin kuntoutuskodissa, yleensäkin kodinomaisessa ympäristössä sairaalaympäristön sijaan.

    6 vuotta makuuttamistä on todella pitkä aika, surullisen pitkä ja valtiolle kallis aika.

  18. Hei Hanna!

    Katsoin ohjelman ja luin blogisi. Ei ollut hirvittävän paljon uutta asiaa, paitsi tuo asioitten hoito muualla.
    On niin tuttua omakohtaisesti. Molemmat vanhenpani sairastuivat Alzheimeriin. Äiti nukkui pois vuosi sitten 93-vuotiaana, mutta isä jatkaa elontiellä vielä 97-vuotiaana. Ehtivät olla naimisissa yli 70-vuotta, mutta silti heidät yritettiin aluksi laittaa eri paikkoihin, koska isä oli ”niin hyvässä kunnossa”! Se oli ensimmäinen kerta, kun näin isäni itkevän. Hän ei ymmärtänyt lainkaan miksi heidän olisi pitänyt erota. Sanoi, että sodassakaan ei ollut näin kauheata!
    En ala tässä koko tarinaa kertomaan, mutta facebook-sivuiltani löytyy kuvia ja hieman kommentteja heistä molemmista: ”Äiti-Puumasta ja Isä-Tiikeristä”. Käy tutustumassa.
    Hyvää jatkoa sinulle!
    :)Sepi

  19. Dementikko voi asua myös hoivakodissa. Sielläkin toki elämä on pitkälti pötköttämistä ja syömistä, mutta ruokaa on riittävästi tarjolla ja kukaan ei pakota makaamaan sängyssä.

    Hoivakodin hoidon laadun taso riippuu henkilökunnan ilmapiiristä, jota usein koettelee kiire, stressi, sekä resurssien vähäisyys. Henkilökunnan koulutus valitettavan usein painottuu fyysisen hoitamisen taitoihin, joten sosiaalista/psykologista/hengellistä/henkistä tukea on tarjolla vain jos sattuu saamaan hoitajan joka on käynyt riittävästi omaa elämänkouluaan (=on sinut itsensä kanssa). Jostain syystä Suomessa lienee trendi, että henkilökuntaa ei palkata yhtään enempää kuin mitä laki minimissään vaatii, ja se on aivan liian vähän.

    Ei huonosti liikkuvaa 90 vuotiasta vanhusta saa pedistä aamiaispöytään kymmenessä minuutissa, kun pitäisi pukea, käydä aamupesulla ja tarpeilla, tehdä ihonhoidot ja potilaskohtaiset rituaalit. Normaalilla inhimillisellä rytmillä suoritettuna, toimenpiteisiin voi mennä tuntikin aikaa! Mutta hoitajalla on harvoin käytössään enempää kuin vartti. Hätiköinnistä jää ikävä mieli sekä hoitajalle että hoidettavalle.

    Ylilääkitseminen on valitettavaa, lääkäreitäkin on moneen junaan. Myönnän että on ikävä olla tarjoamassa ihmiselle yli kymmenen pillerin kasaa, että ”ota tästä, nämä pitäisi nyt kaataa kurkusta alas”. Onko näin, että lääkehoidon räätälöinti on niin työlästä, että määrätään lääkkeitä varmuuden vuoksi?

  20. Eläkkeellä oleva dementiahoitaja Marjatta. Haluan kertoa, että on myös olemassa erittäin hyviä ja asiantuntevia hoitokoteja ympäri Suomea. Näissä kodeissa osataan antaa lääkkeetöntä hoitoa joka perustuu yksilölliseen paneutumiseen asukkaan elämänkaareen. Varallisuus ei ole ongelma koska kaupunki ostaa paikkoja näistä hoivakodeista ja maksaa puuttuvan estaosan. Meillä Suomessa on siis mahdollista saada asiantuntevaa ja laadukasta hoitoa. Ikävä kyllä kaikesta negatiivisesta puhutaan ja paasataan. Hyvin harvoin positiivinen palaute pääsee esille. Olen ylpeä hoitajista jotka jaksavat tehdä tätä arvokasta työtä pienellä henkilökuntamäärällä ja vielä rakkaudella ja suurella sydämellä.

    • On ikävää että on niin paljon kokemuksia huonosta hoidosta. Mutta muisisairaan omaisena ja sairaanhoitajana haluan nostaa esille, että on myös paljon hyvää hoitoa ja hyviä hoitopaikkoja. Oma äitini oli yli kuusi vuotta kotona kunnallisen ja yksityisen hoidon turvin sekä omaisten, ystävien ja naapureiden tuella.

      Kotihoidossa kerran aloitettiin rauhoittava lääkitys, josta minulle ei ilmoitettu. Onneksi huomasin tämän ja pyynnöstäni lääke lopetettiin.

      Naapurikunnan terveyskeskuksen vuodeosastolla äitini odotti joutui odottamaan runsaat kolme kuukautta pysyvää hoitopaikkaa, koska sairaus oli edennyt niin pitkälle, ettei hän pärjännyt enää kotona. Tuossa tilanteessa koin, että jouduin todella taistelemaan, että äidilleni aloitettu lääkitys muutettiin. Kiitos siitä. Mutta pakkoa todeta tässä, että en tiedä, olisiko se onnistunut ilman sitä, että olen sairaanhoitaja ja puolisoni on lääkäri.

      Nyt 92-vuotias äitini on 14 paikkaisessa muistisairaiden yksikössä. Hänen huoneensa on sisustettu hänen omilla huonekaluilla, tavaroilla ja valokuvilla. Rauhoittavaa lääkitystä eikä unilääkkeitä tarvita ja koen, että äitini hoito on hyvän henkilökunnan käsissä. Mutta äidin sairaus etenee. Onneksi paikka, missä hän on sellainen, jossa äitini voi myös kuolla.

      Kiitos kaunis Suomussalmen kunnan kotisairaanhoidon ja Muistolan henkilökunnalle. Teette arvokasta ja hyvää työtä!

  21. Siirsin isäni Laaksosta parin kuukauden makuuttamisen jälkeen yksityiseen vanhainkotiin. Vaaraton infektio hoidettiin niin huonosti Laakson sairaalassa, että lopulta ehdotettiin eutanasiaa. Maksoimme itse ambulanssin sieltä pois. Uuden paikan ylilääkärin diagnoosi oli vakava aliravitsemus ja nestevajaus. Isäni eli vielä vuosia kun kuntoutus aloitettiin vihdoinkin. Onneksi lääkärillä oli hyvä eläke ja lapsilla varaa avustaa. Laaksossa isä laitettiin lepositeisiin, kun olisi itse halunnut käydä wc:ssä eikä maata märissä vaipoissa kaiken päivää….

    • Jokaisen pitäisi asettua vanhuksen asemaan: Miltä minusta tai sinusta tuntuisi, jos yhtäkkiä en voisi liikkua, ja sitten kukaan ei auttaisi minua vessaan. Vanha ihminen, joka vielä eilen kävi itse vessassa, laitetaan ajan säästämiseksi vaippoihin, tai vielä pahempaa: hänelle määrätään turhaan katetri, jolloin hänellä on jatkuva virtsaamisen tarve, ja hän altistuu virtsatietulehduksille. Se on henkilökunnalle helpompi kuin vaipat, jotka taas ovat helpommat kuin vessaan vieminen. Potilaalle tilanne on juuri päivastainen. Oleelliset perustarpeet, syöminen, juominen, vessassakäynti, eivät tule Helsingin kaupungin alueen sairaaloissa aina tyydytetyiksi. Ruoka saattaa olla sen hajuista ja näköistä, että sodan käynyt vanhus ei kykene sitä syömään, juomaa säännöstellään, vessaan ei viedä. Saattohoitajana viimeisinä hetkinä toimii joskus liikuntakyvytön satavuotias viereisessä vuoteessa. Tärkein inhimillinen tarve on mielestäni vieressä istuva ystävällinen ihminen kuoleman hetkellä. Toinen järjestyksessä on kivunlievitys, mistä 2012 vielä laistettiin silmieni edessä Helsingissä. Kokemukseni mukaan suurin osa hoitajista on hienoja, mutta aina on joukossa toisenlaisia, tai sitten heitä on liian vähän. – Kiitokseni Kristiinankaupungin Selkämeren sairaalan sairaskodille! Ennen sinne tuloaan sänkyyn hoidetut ja passivoidut potilaat puetaan siellä omiin vaatteisiin aamulla, viedään aamukahville, ruokapöytään, seurustelemaan iloisten hoitajien ja toisten asukkaiden kanssa. Kuntoutusta tapahtuu siinä samalla. Kiitos teille! Kiitos myös sinulle, ystävällinen Meilahden sairaalan välinehoitaja, joka toit vanhalle rouvalle sellaista ruokaa jota hän kykeni syömään, hoitajat eivät sitä antaneet. Kiitos ihana yöhoitaja, joka käänsit viileän tyynyn hiipuvan soturin poskea vasten ystävällisten sanojen kera. Kiitos kiva sairaanhoitaja, joka tiesit parhaan kipulääkkeen vanhalle lotalle ja myös annoit sitä.

  22. Lämmin kiitos kaikille kommenteista. Tällä hetkellä saan sähköpostiini viestejä tahoilta, joissa on jo ryhdytty kuntouttamaan muistisairaita makuuttamisen sijasta, vähennetty lääkkeitä asteittain ja mietitty hartaasti, millaista olisi paras mahdollinen muistisairaan arki. On mahtavaa, jos tänä vuonna alkaisi toden teolla tapahtua – ja myös hoitohenkilökunta saisi paremmat ja inhimillisemmät työolot. Lämmöllä, Hanna

  23. Mielenkiintoista keskustelua, johon haluan tuoda oman positiivisen kokemukseni.

    Olen suunnitellut useita vanhainkotien peruskorjauksia.
    Eräässä HelsinginHaagassa sijaitsevassa vanhainkodissa oli 4-6 hengen huoneita ja pesu-wc tilat käytävillä. Tilat eivät täyttäneet ”inva-määräyksiä”. Asukkaat makasivat sängyissään ja sisäilma sekä -ilme oli itkettävän ala-arvoista.

    Peruskorjauksen jälkeen vanhainkotiin rakennettiin 1-hengen huoneita omine pesutiloineen. Muutama 2-hengen huonekin on (pariskunnat ja pelokkaat).
    Kompleksiin kuuluu myös vanhusten palvelutalo, jossa terveempi ja omatoimisempi puoliso voi asua. Sisäyhteys toimii palvelutalosta vanhainkotiin.
    Vanhainkodin alakerrassa on ravintola
    (ei siis ruokala), kahvila, kirjasto papukaijoineen sekä kuntoilu- ja harrastustiloja.
    Lähipiirin vanhenevat ihmiset käyttävät myös näitä palveluja (eli kotona asumista tuetaan).

    Vanhainkodin johtaja käynnisti hoitokulttuurin muutoksen samaan aikaan. Hän on todella innovatiivinen.Hyvällä tavalla huolehtiva ja ronski.
    Osa henkilökunnasta ei halunnut sitoutua toiminnan muutokseen ja äänesti jaloillaan.

    Hoitoon kuuluu olennaisena osana aamulla punkasta ylös ja omat vaatteet päälle ajatus. He, jotka eivät jaksa olla kovin kauaa pystyssä edes geriatrisessa tuolissa viedään makuulle omaan huoneeseensä tai yhteistilojen divaaneille seuraaman muiden toimintaa. Hoidossa on huomioitu yksilöllisyys. Jokainen aamuvirkku tai -torkku saa noudattaa omaa rytmiään. Aikataulutusta ei ole. Siten esimerkiksi pesu- ym. toimet limittyvät eikä henkilökunnalle ei tule ruuhkahuippuja.
    Hyvän hoidon avain on henkilökunnan jaksaminen ja motivoitunees sekä arvostus.
    Siinä voivat myös omaiset auttaa käymällä usein seurustelemaassa ja vaikka syöttämässä siihen itse kykenemättömia.

    Hyvä toiminnallinen ja esteettinen fyysinen ympäristö pitää asukkaat ja varsinkin hoitohenkilökunnan vireinä sekä tyytyväisempinä.

    Remontin jälkeen kuulin omaisilta valituksia, että tämähän on kuin 5-tähden hotelli ja taitaa tulla meille kalliiksi.
    Kohde on Helsingin kaupungin toiminnalleen asettamissa hintarajoissa.

    Fyysisen ympäristön ja toiminnallisten muutosten ansiosta kohteen lääkekulut vähenivät 80 %:lla.
    Vanhat ihmiset saavat elää omaa arvoistaan elämäänsä ilman tokkuraa.

  24. Haluan kertoa perheeni tilanteen ja kenties saada neuvoa ja kommentteja.
    Isäni sai Alzheimer-diagnoosin 2008 ja siihen lääkityksen. Oireet alkoivat mustasukkaisuus- ja luulokohtauksilla. Nyt viiden vuoden jälkeen tilanne on muuttunut aina vain pahemmaksi. Miten omainen voi toimia tilanteessa, jossa isä kieltäytyy täydellisesti kaikesta aktiviteetistä, ulkoiluista ym.? Hän makaa kotona sängyssä ja ainoa vapaaehtoisesti tehty toiminta on alkoholin käyttö, makaaminen ja tv:n katselu. Alkoholia hän kykenee itsenäisesti hakemaan Alkosta tien toiselta puolelta. Sitä ei kukaan eikä mikään voi estää. Hän myös kieltää muistisairautensa kokonaan.
    Lisäksi harhaisuus on lisääntynyt jopa sietämättömäksi. Lääkityksenä siihen on Peratsin 2×2 mg, jota ilman emme voi kuvitella tulevamme toimeen hänen kanssaan. Lääkityksestä huolimatta hän piinaa syytöksillä ja harhaluuloilla tauotta. Potkimistakin on jo ollut, jos äiti ei ole samaa mieltä hänen mielikuvituksen tuottamista asioista. Äitini on ihan lopussa. Miten tällaisessa tilanteessa voi toimia, jos omainen ei pärjää potilaan kanssa ilman rauhoittavaa lääkitystä?
    Isä on nyt 75 v ja ollut jo terveenä hyvin voimakastahtoinen ja erikoinen luonne.
    Haluaisin pitää häntä kotona mahdollisimman kauan, mutta jos hän tekee läheisen elämästä sietämätöntä, kuinka voimme toimia?

  25. Sairaalassa ja muissa laitoksissa makuuttaminen on tietysti ongelma. Itse koin isäni hoivassa suurimmaksi ongelmaksi sen, että hän ei päässyt ajoissa palvelutaloon, vaan kotipalvelun turvin yritettiin kitkutella vielä siinäkin vaiheessa, kun hän muistisairautensa tähden ei enää osannut käyttää turvapuhelinta ja vaikka hänen ravitsemustilansa heikkeni heikkenemistään yksinäisyydessä. Turhia sairaalareissuja kertyi kaatumisista ja selkeästi yksinolosta johtuvista tapaturmista.

    Kuvaavaa on, että kun itse kohtasin ensi kerran hänet harhaisuuskohtauksen saaneena, kehotettiin minua ottamaan yhteyttä lääkäriin, jotta saadaan hänelle lääke estämään harhaisuutta – juuri täälläkin mainittu psykoosilääke. Se määrättiin puhelinkeskustelun perusteella! Kun kodinhoitaja kohtasi hänet samanmoisessa harhan vallassa, hänet vietiin sairaalaan – josta hän sitten pääsi kuin pääsikin palvelutalossa vapautuneeseen asuntoon. Mutta vähintään vuoden liian myöhään hänen vointiinsa nähden!!

    Itse en ole vielä edes rohjennut käydä läpi kaikkia niitä palveluiden hankkimiseen ja pyytämiseen, vaatimiseen ja lähes kerjäämiseen liittyviä kokemuksia, joita vuosien mittaan kertyi.

    Omakohtaisia tunnepitoisia kokemuksiani kirjasin syksyllä oheiseen blogitekstiini:
    http://ohikulkijalta.wordpress.com/2012/11/27/muistokirjoituksen-jalkeen/

  26. Hienoa, että tärkeästä asiasta keskustellaan! Oma äitini sairastaa Alzheimerin-tautia samoin kuin jo edesmennyt anoppini ja edelleen elossa oleva appeni.
    Heitän oman rikkani rokkaan vinkkaamalla uunituoreeseen Ritva Sakarin väitöskirjatyöhön, joka käsittelee ikäihmistten liikuntakyvyn heikkenemistä. Väitöskirja tarkastetaan huomenna 15.2.2013 Jyväskylän yliopistossa.
    Kirjoitin (toimittaja kun olen) väikkäristä juuri lyhykäisen jutun terveydenhoitoalan lehden väitöskirjapalstalle, ja tässä tiivistetysti sen pääsanoma: Sakarin mukaan terveydenhuollossa ja kuntoutuksessa tulisi kiinnittää erityistä huomiota iäkkäisiin ihmisiin, jotka viettävät lyhyitäkin aikoja laitoshoidossa. Heidän liikkumiskykynsä heikkenemistä pitäisi ehkäistä systemaattisella liikuntaharjoittelulla heti akuutin sairastamisvaiheen jälkeen.
    Väitöskirjassa esille tuodut luvut ovat karua kertomaa: niillä, jotka ovat viettäneet yli 14 päivää laitoshoidossa viiden vuoden seurannan aikana, riski liikkumiskyvyn heikkenemiseen oli kaksin-, kolmin- tai lähes nelinkertainen verrattuna niihin, joilla laitospäiviä oli vähemmän.
    Mobility and its decline in old age. Determinants ans associated factors -nimisen väitöskirjan tiedote löytyy osoitteesta https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2013/02/tiedote-2013-02-05-10-36-33-661487.
    Itse väitöskirja löytyy pdf:nä Sakarin nimellä julkaisusarjasta Studies in Sport, Psycical Education and Health.

  27. Päivitysilmoitus: Makuutettu kansa | Hanna Jensen | Kuntoutus - ikääntyvät | Scoop.it

  28. Tänään tanssin kolmen dementoituneen kanssa, käsi kädessä piirissä. Kaikilla oli mukavaa, kaikille tuli yhdessä tekemisestä hyvä mieli. Kukaan ei osannut sujuvasti enää pukea sanoiksi, mutta he hokivat että ”hyvää tekee, tekee hyvää”, ”tämä on hyvä, on niin hyvä”. Heidän kasvonsa loistivat innostuksesta kuin lapsilla. Joskus laulatan yhteislauluja, joita dementikot laulavat melkein sanalleen oikein vaikkeivät muita asioita enää kovin muistaisikaan. Taiteessa ja yhteisöllisyydessä löytyy paljon parempia hoitokeinoja kuin monet lääkkeet, kunhan vain on aikaa ja motivaatiota tarttua tilaisuuteen, ja kykyä elää tässä hetkessä hoidettavien kanssa yhdessä, samanarvoisena.

  29. Hei!
    Keskustelu vanhusten makuuttamisesta on tullut kreivin aikaan esille. Itse alalla työskentelevänä esimiehenä teen päivittäin töitä sen eteen, että asukkaat eivät sa olla vuoteessa kuin sairaana. heidän elämäänsä tulee teuoda sellaisia mielekkäitä aktiviteetteja, että he haluavat nousta vuoteesta. Muistan kuulleeni vahuksen suusta”Tekevä ihminen on elävä ihminen” . vanhuksen tulee saada elää arvokasta elämää elämän loppuun asti.

  30. Alla tietoa kookosöljyn hyvistä vaikutuksista alzheimer ja dementia potilaille. Olen vakuuttunut, että keinotekoisesti laskettu kolesteroli vie myös aivojen rattaista tarvittavan öljyn!

    http://coconutoil.com/coconut-oil-alzheimers/

    Jos yhdellekin potilaalle on tästä tiedosta hyötyä, hyvä!

    2012 was the year that the news about coconut oil and Alzheimer’s disease started making it into the mainstream media. This is not surprising, as it coincided with news about the failure of drugs in treating Alzheimer’s also making headlines. In January 2012, drug companies Pfizer and Medivation admitted that the new drug they were developing for Alzheimer’s, dimebon, not only did not help patients in trials, but made patients worse. The expensive drug had already reached phase III trials. So as the development of this drug has now been abandoned, and so many other potential drugs have also failed, many are beginning to look at the role of diet in Alzheimer’s and focusing on prevention. People are also beginning to see positive results in using coconut oil to reverse the effects of
    Alzheimer’s

    The authors’ main conclusions regarding the early causes of AD center around the transport of cholesterol from the blood stream to the brain. They state that there is mounting evidence which suggests that a defect in cholesterol metabolism in the brain may play an important role in AD. They give a nice summary of the brain’s dependency on cholesterol:

    The brain represents only 2% of the body’s total mass, but contains 25% of the total cholesterol. Cholesterol is required everywhere in the brain as an antioxidant, an electrical insulator (in order to prevent ion leakage), as a structural scaffold for the neural network, and a functional component of all membranes. Cholesterol is also utilized in the wrapping and synaptic delivery of the neurotransmitters. It also plays an important role in the formation and functioning of synapses in the brain.

    They point to several studies that show a lack of cholesterol present in the brains of AD patients which is so vital for several functions, and also note that other studies show this cholesterol deficiency in dementia and Parkinson’s disease. In contrast, high cholesterol levels are positively correlated with longevity in people over 85 years old, and in some cases has been shown to be associated with better memory function and reduced dementia.

  31. Hyviä kommenteja on esitetty. Mutta mitä pitäisi tehdä ? Näitä asioita on pohdittu ainakin vuodesta 1981 alkaen, jolloin Posion silloinen terveyskeskuslääkäri Sirkka-Liisa Kivelä otti asian esille TV-ohjelmassa. Tuntuu joskus siltä, että ollaan edelleen lähtöpisteessä.Toki Seroquelia tms. psyykenlääkkeitä en usko enää käytettävän kuin potilaan ollessa ns. deliriumissa eli sekavana ilman ajan ja paikan tajua tai hän on niin harhainen tai aggressivinen, ettei muuta mahdollisuutta ole. Mutta Suomen järjestelmät ovat jämähtäneet 1970-luvun tasolle. Miksi sosiaali- ja terveydenhuolto pitää olla kuntalähtöistä samalla kun KELA tukee yksityistä järjetelmää ? Käsittääkseni tämän järjestelmän uusiminen selkeämmäksi myös monikanavaisen rahoituspohjan suhteen laittaisi vauhtia avohoitopalvelujen sekä kotona-asumisen ja kuntoutuksen kehittämiseen ja tarpeettoman laitoshoidon purkamiseen. Toivoisin, että Eduskunta ja STM saisivat vihdoin päätettyä SOTE-järjestämisen kokonaisuudessaan. Asiantuntijat ovat ehdotuksia viestittäneet näille. Esimerkiksi prof. Martti Kekomäen ajatukset ja ehdotukset ovat yksi parhaimmista. Painostakaamme poliitikkoja tekemään järkeviä päätöksiä !

  32. On niin monia surullisia tarinoita huonosti hoidetuista vanhuksista. On vahvasti sellainen olo, että päättäjät eivät ymmärrä, mitä todellisuus laitoksissa, ja kodeissa on.

    Vanhuus ja kuolema halutaan sulkea kaiken ulkopuolelle. Siitä esimerkkinä on se, että laitoksissa asuville ei saa edes kertoa, jos joku heidän yhteisöstään on kuollut. Jos eilen näin kahden ihmisen keskustelevan ystävinä keskenään, en saa tänään kertoa, että toinen on kuollut. Toiselle ei saa antaa mahdollisuutta surra! Tämä on järkyttävää!
    Pahimmillaan tilanne johtaa siihen, että yhteisössä arvaillaan, kuka on kuollut. Kerran eräs vanhus kertoi toiselle tavatessaan käytävässä: ”Ai sinähän siinä – mulle kerrottiin, että sä oot kuollu!”

    On kuitenkin onnellisempia tarinoita ja minulla olisi niistä yllin kyllin esimerkkejä. Olen toiminut Helsingissä usean vuoden ajan ohjaajana laitoksissa ja iloinnut pienistä ja isoista muutoksista vanhusten elämässä. Esimerkkinä eräs mummo, joka koki itsensä kovin yksinäiseksi. Hän sanoi, että ei enää osaa puhuakaan, kun on niin yksin. Hän ei halunnut tulla erääseen ryhmään, koska pelkäsi puhua menneisyydestään. Kun ryhmä kokoontui toista kertaa, hän kertoi kipeitä muistoja avoimesti ja ihmetteli sitä itsekin. 10 viikkoa myöhemmin istuimme ryhmässä viimeistä kertaa ja kävimme läpi kokemusta. Tämä mummo kertoi, että hänestä on tullut aivan uusi ihminen. Hän osaa taas keskustella ja juttelee ruokasalissa toisten kanssa. Kun kävin hänen kodissaan, hän kertoi, että tarvitsisi lisää lankaa neulomuksiinsa. Mummo oli nähnyt toisten neulovan alakerran aulassa lappuja peittoihin ja oli alkanut kotona tehdä samanlaisia, mutta lanka oli päässyt loppumaan. Hän oli jo pyytänyt lastaan tuomaan uutta…

    Tämäkin tarina päättyy surullisesti. Tiedän, että olen kollegoideni kanssa tehnyt hyvää työtä ja saanut vanhuksissa aikaan mullistavia muutoksia.
    Nykyään jopa puhutaan taiteen, musiikin, teatterin jne. käytön tärkeydestä, mutta ne, jotka tuottavat tätä hyvää mm. laitoksissa asuville, voivat huonosti. (Sen lisäksi, että monet hoitajat uupuvat työssään!)
    Olen taistellut kaikki nämä vuodet omasta paikasta. Taistellut myös kollegojeni puolesta. En jaksa enää taistella koneistoa vastaan. En jaksa olla uhka työyhteisössä. En jaksa taistella pienen ammattiryhmän edustajana tulematta kuulluksi.
    Äskettäin tein ratkaisun. Olen matkalla uuteen ammattiin. Olen onnellinen ratkaisustani. Mutta surullinen. Minulla ja kollegoillani olisi ollut paljon annettavaa.

    Välillä tuntuu, että pitäisi olla tohtori tullakseen kuulluksi. Siihen on liian pitkä matka. Onneksi meillä on sentään joitakin rohkeita asioiden puolesta puhujia.

  33. Hei kaikki keskustelijat,
    Haluaisin kysyä erästä asiaa teiltä kun olen itse aika tietämätön vielä 🙁 Vanhempani ovat nyt terveitä ja hyväkuntoisia (isä 61, äiti 53) mutta tulevaisuudessa heidän mahdollinen sairastumisensa ja hoito mietityttää minua. Onko Suomessa mahdollista palkata yksityinen hoitaja heille kotiin? vai onko tämä hirvittävän kallista? Voiko se onnistua niin, että hoitaja käy vanhuksen luona osa-aikaisesti ja hyväksyy vapaaehtoisesti palkan palveluksistaan, esim.1000 euroa kuussa? vai puuttuuko valtio jotenkin tähän? Jos vanhus on muistisairas ja hyvin huonossa kunnossa, eikä hänen omaisellaan ole varaa maksaa hoitajan palkkakulut, voiko ne kustantaa hänen eläkkeestään ja miten tälläinen käytännössä tehdään?
    Kiitos sinulle Hanna tarinastasi, se sai minut miettimään vanhustenhoidon tilaa Suomessa. Tsemppiä perheellesi ja kaikkea hyvää 🙂

  34. Päivitysilmoitus: Vanhat ja nuoret vuodepotilaat

  35. Käsittämätöntä miten vanhuksia kohdellaan 2000-luvulla.Eipä ole paljon asiat muuttuneet sitten vaivaistalo aikojen.Suurin muutos lienee lääkkeiden käytössä. Muistisairaille EI SAA ANTAA RAUHOITTAVIA JATKUVASTI AINOASTAAN TARVITTAESSA silloin kun on esim. harhoja, levottomuutta,tuskaisuutta.Rauhoittavat lääkkeet ovat vanhukselle tuhoisia ne aiheuttavat kaatuilua,haparointia,sekavuutta,muistamattomuutta,vaikuttaa tunteisiin ei iloitse mistään kasvoilla ilmeettömyyttä.Äidilleni syötettiin jatkuvana opamox lääkettä,puutuin asiaan koska aloimme ihmetellä puheen puuroutumista.Lääke poistettiin kokonaan tilanne parani ennalleen.Rauhoittavia syötetään henkilökunnan toimesta on toki helpompi hoitaa tokkuraisia vanhuksia.Istuvat hiljaa tai makaavat sängyssä.Olkaa omaiset tarkkana lääkkeiden suhteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *