Kauanko suomalaislapset voivat kulkea kadulla ilman vanhempiaan? Lisää näkemyksiä Hesarin juttuun.

Kuva: Jori Samonen

 

ASUN HELSINGIN pääkadun, Mannerheimintien varrella. Jo vuosia olen ilokseni seuraillut, kuinka jopa alle kymmenvuotiaat lapset kulkevat reppu selässä kouluun ilman vanhempiaan. Elämä edessä, ei huolen häivää!

Aina mietin myös, kauanko vapaus vielä jatkuu. Mitä pitää tapahtua, että suomalaisvanhemmat säikähtävät ja alkavat kuljettaa lapsiaan niin kuin Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Kanadassa on jo tapahtunut.

 

TÄNÄÄN HESARISSA julkaistiin kirjoitus siitä, kuinka suomalaislasten vapaat koulumatkat olisivat kansainvälisesti katsottuna kauhistus. Kuten Hesarissa kerrottiin, vuonna 2008 newyorkilainen toimittaja Lenore Skenazy antoi yhdeksänvuotiaan poikansa Isaacin kulkea yksin metromatkan Manhattanilla. Hän kirjoitti päätöksestään kolumnin, josta syntyi kohu.

Kahdeksan vuotta myöhemmin amerikkalaispariskunta sai hakea 10- ja 6-vuotiaat lapsensa poliisiasemalta, koska vanhemmat olivat antaneet lasten kävellä koulusta kotiin alle kahden kilometrin matkan.

Viime syksynä kanadalaisä sai puhelun sosiaalityöntekijöiltä, koska isä oli antanut neljän, 7–12-vuotiaan lapsensa kulkea bussilla kouluun 13 kilometrin matkan. Isä oli valmentanut lapsia matkaa varten kaksi vuotta.

Skenazy perusti metrokohun jälkeen Free-Range Kids -liikkeen ja myöhemmin lasten vapaampia oikeuksia ajavan Let Grow’n, jotta amerikkalaisvanhemmat lakkaisivat ajattelemasta, että heidän lapsensa ovat jatkuvasti uhattuina ja vaarassa. Skenazy oli kyllästynyt siihen, että vanhemmat olivat alkaneet ajatella kuin juristit ja näkivät elämässä vain riskejä.

 

SOITIN SKENAZYLLE New Yorkiin. Kerroin terveisiä maasta, jossa lapset vielä pyöräilevät kouluun, saavat käydä koirapuistoissa alle 18-vuotiaina ja ovat koulun jälkeen hetken ilman vanhempiaan.

“Onneksi olkoon, asutte selväjärkisten maassa”, hän sanoi.

Skenazy kertoi, että amerikkalaisvanhemmat ovat kadottaneet rajapyykit, joita lapsille ennen opetettiin: seitsemänvuotiaana kauppaan, yhdeksänvuotiaana vähän myöhemmin kotiin. Vanhemmat eivät uskalla höllentää talutusnuoraansa, ellei poliisin tai koulun kaltainen auktoriteetti heitä käske. Joissakin kouluissa kuulemma lapset harjoittelevat kulkemista kouluun ilman vanhempia.

“Mutta silloin vartijat ja vapaaehtoiset vanhemmat levittäytyvät verkostoksi tien varsille ja heidän taustansa tutkitaan. Kun lapset ovat sitten pääsevät hengissä kouluun, heille tarjoillaan palkinnoksi donitseja ja limsaa.”

 

ULKOSUOMALAINEN YSTÄVÄNI, pitkään Kanadassa asunut Anna kertoo, että Suomeen tulo kesäisin oli pienelle pojalle juhlaa.

“Lapsesta kyllä huomasi, miten hän nautti vapaudesta. Hänen mielestään Suomessa oli ensimmäisten kesien aikana parasta se, että sai pyöräillä kavereiden kanssa vapaasti ja käydä kaupassa.”

Tytti New Jerseyssä ei voi kuvitellakaan, että hänen yhdeksänvuotias poikansa kulkisi yksin kouluun. Kun hän tuli poikansa kanssa kesällä käymään Suomeen, pojan serkku pyysi poikaa ulos leikkimään. Poika kauhistui: Ilman vanhempiako? Ei!

Pelon kulttuuri siirtyy lapsiin ilman että vanhempien täytyy heitä edes pelotella.

 

SUOMESSA ILMESTYI hiljattain amerikkalaisen ja englantilaisen naisen kirjoittama kirja Maailman onnellisimmat lapset (Siltala). Siinä kirjoittajat pohtivat hollantilaislasten ihmeellistä vapautta (suomalaislasten vapaus ei siis ole aivan ainutlaatuista).

Hollantilaiset vanhemmat valmistelevat lapsia yleisempien riskien varalta samalla tavalla kuin me. Sen sijaan, että murehtisimme sieppaajia, pedofiileja ja suuronnettomuuksia, ehkäisemme hukkumis- ja liikenneonnettomuuksia opettamalla lapset uimaan, ajamaan pyörällä ja ylittämään kadut turvallisesti.

Yhdysvalloissa tästä ja jopa kävelemisestä on tullut suorastaan outoa. Sen muistan itsekin vaihto-oppilasvuodeltani Yhdysvalloissa.

 

SUOMALAISELLA KESKUSTELUPALSTALLA vanhemmat eivät todellakaan innostu henkivartijan roolista. Kun eräs äiti kysyi, voiko 1–4-luokkalainen kulkea itse kouluun, vanhemmat vastasivat innokkaasti.

Eihän saattaminen edes onnistuisi, kun ollaan töissä, he ihmettelivät. Eihän siitä tulisi mitään, että koulun edessä pyörisi vaarallisesti niin paljon autoja, he huomauttivat. Lasten pitää ulkoilla! Hyötyliikkua! Reippailla! Ja ennen kaikkea lasten pitää ottaa vastuuta ja oppia käsittelemään yllättäviäkin tilanteita. Heidän pitää itsenäistyä. Suomalaiset vanhemmat ajattelevat suorastaan, että vanhempien jatkuva vieressä norkoilu tekee lapsista arkoja. Selvät säännöt peliin ja lapsi matkaan. Niin meidänkin perheessä ajateltiin, ja lapset saivat itse ylittää Mannerheimintien kolmannella luokalla.

 

SKENAZY SANOI TIETÄVÄNSÄ, mikä meidät pelästyttäisi: Jos media ja asiantuntijat alkavat mässäillä pelkoskenaarioilla.

Myös Maailman onnellisimmat lapset -kirjan kirjoittajat väittävät, että etenkin Iso-Britanniassa media on kuin “vainoharhainen, sosiaalinen vahtikoira”, joka opettaa briteille, että maassa vallitsevat viidakon lait, eivätkä viranomaiset auta. Heidän mukaansa pelkoa lietsotaan ja lapsista tehdään uhreja. Vanhempia muistutetaan vaaroista päivittäin.

Meillä näin ei ole käynyt, eikä medialla ole intressejä mässäillä uhkakuvilla. Ihmiset lakkaisivat lukemasta. Vuonna 2012 Kotkan Tavastilassa mies sieppasi pakettiautoon 8-vuotiaan, koulumatkalla olleen tytön, mutta uutisointi oli asiallista. Emme menneet pois tolaltamme.

 

AMERIKKALAINEN VAHTIMISKULTTUURI tuskin rantautuu meille, koska amerikkalainen ja suomalainen kulttuuri eroavat perustavanlaisesti muutamassa, oleellisessa asiassa.

Amerikkalaiset suojaavat lapsiaan toisilta ihmisiltä, me onnettomuuksilta.

Meillä uskotaan vielä, että koko kansa on yhtä, kun taas Yhdysvalloissa osa kansasta on vetäytynyt asumaan muurien ja vartijoiden taakse, mikä tuottaa tunnetta, että pahuus on pidettävä poissa. Vain ne, joilla ei ole varaa autoon, kulkevat julkisilla kulkuvälineillä.

Tämän kertoi komisario Jarmo Heinonen Helsingin Poliisilaitokselta, kun soitin kysyäkseni poliisin näkemystä. Heinonen sanoi uskovansa, että meillä luotetaan siihen, että viranomaiset pitävät meistä huolta.

Mutta on lasten elinpiiri meilläkin kaventunut. 1–2-luokkalaiset eivät saa pyöräillä kouluun, eivätkä lapset enää pyöräile kavereitten kesken kilometrien päähän uimaan ilman vanhempia.

Mutta silloinkin vanhemmat suojaavat lapsia hukkumiselta, ei toisilta ihmisiltä.

Hesarin jutussa newyorkilaisvanhemmat kuulemma uskaltaisivat antaa lapsensa kulkea yksin, mutta he kuljettavat kouluun, koska silloin on helpompi jakaa kuulumisia kuin kotona istuen. Jälkimmäisen uskon, ensimmäistä epäilen.

 

NIINPÄ VOIN EDELLEEN iloita, kun raitiovaunuun hyppelee kaksi tyttöä jättiläisreput selässä, vailla huolen häivää, kikatellen, tietämättä siitä, että jossain päin maailmaa ympärillä olevat vanhemmat soittaisivat poliisille.

Oli hieno hetki, kun komisario Heinonen sanoi, että keskenään kulkevat lapset kuuluvat katukuvaan.

“Enemmän ihmeteltäisiin, jos ne lapset sieltä puuttuisivat.”

Lenore Skenazy ei kertonut kymmenen vuotta sitten kolumnissaan amerikkalaisille, että hänen yhdeksänvuotias Isaac-poikansa eksyi kohutulla metromatkallaan.

“Hän eksyi metrotunnelissa ja kysyi neuvoa vierailta ihmisiltä. He auttoivat hänet oikealle reitille, ja Isaac pääsi turvallisesti perille.”


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *