A Tribute to Janice, my teacher

 

 

I was always placed in the back row. Didn't matter, loved it!

I was always placed in the back row. Didn’t matter, I loved it! Picture from my photo album.

 

“Hanna and everybody, get those ribs down now!”

Why has she picked me?

I am in a ballet class. It is 10 in the morning, and the teacher, American dancer Janice Redman, is walking around the ballet studio looking as skinny as a squirrel in winter. She is in her sixties and dressed like real ballerina – in black leggings, black woolen shorts and a tight top. Her hair is short and turning grey. A cancer survivor who has lived in Finland for decades, she has a mean sense of humor, and I love it.

We are in an old building, Alexander’s Theatre in the middle of Helsinki. It is cold outside, yet 30 of us have chosen to come to this class early on a Saturday morning.

As I lower myself into the first plié, I realize that it has been 29 years since my last ballet class. I wonder if Janice will pinch our butts with safety pins as my teacher did when I was 6.

I get the chills. She is playing ”What a Wonderful World”.

The start is easy. First position, second position, arms up and down. Yes, I still remember. I smile. But when the positions get harder, her voice gets stronger. How can such a small person have such a booming voice?

“Hanna and everybody, work on those muscles in the back of the legs!”

Why has she picked me? There is a lady next to me who cannot tell her arms from her legs.

I tense my muscles.

Is everyone looking at me? I bet they are.

I soon notice that it is hard to control the hamstrings. But I have no time to think, since the next order echoes in the room:

“Hanna and everybody, do not lean forward!”

Sachéts, revelés, grand pliés.

We are now at the bar. Thank God, I have something to hold on to. Will I start sweating? No one else looks sweaty. I want to be a gracious ballerina, not a sweaty mother of two.

Yet, for a  brief minute,  I do feel like Bambi. Gracious. I am doing well, yes?

Janice starts walking around.

She knows anatomy like a medical expert and talks to us about our body parts as if we were all intimate. She wants fluidity. She wants us to be dancers. She is not happy with what she is seeing.

“Most of you are thinking you look ridiculous. Don’t worry. You all do!”

She looks at me.

“Hanna and everybody, get those ribs down now. What is it Hanna, do you love your boobs?”

Well, now that you ask, yes, actually, I do.

The last part of the session begins. It is now 11:30.

To my horror, she wants us in the corner. I know what is coming. The lousy ballerinas will move from corner to corner, something I have always hated. Four people at the same time doing a series of ballet movements with everyone else watching. Those awful mirrors. They show everything.

I hide myself behind the more talented girls. They always go first. As I work to back away from the teacher, the talented girls move as close to her as they can.

They want to be praised.

Who doesn’t?

We travel from one corner to the other. I move as fast as I can. “Oh my God. I should charge you more from having to watch this,” Janice groans.

I cringe.

But after the third round, I find myself laughing.

After all, I am 42. This is just a ballet class. Hanna and everybody just having fun.

When we gather in the center of the room to wrap up, I have regained my self-confidence.

Second position, grand plié, what a wonderful world. My ribs are down.  My boobs are down, and I get the chills again.

And as I walk out of the room and thank the Master in the hallway, she touches my shoulder, smiles and says:

“I only teach those who want to learn.”

Thank you for picking me.

 

Janice Redman (1949—2014)

Janice Redman (1949—2014)

 

Janice passed away 20th of March, 2014. This ballet class was held a half a year before that. I wrote this piece right after her class, not meaning to publish the text anywhere.  I only showed it to Janice. This is the only piece I’ve ever written in English, I think.

 

Omassa ajassa ulkomaillakin,osa II (lopputulos)

 

Löhöän kotona sängyllä. Tulin iltapäivällä New Yorkista. Tein siellä ihmiskokeen, jolla testasin, kannattaisiko työmatkalla pysyä omalla aikavyöhykkeellä, jota välttäisi aikaerorasituksen.

Kotiintulo oli ”perus”: keittiön pintojen pyyhintää, tuliaisten jakoa, kasvien kuivuneiden lehtien leikkuuta, pyykinpesua, laukun purkamista, kissojen rapsuttelua, saunaa ja ruisleipää juustosiivulla.

Mutta ehkä haluatte mieluummin kuulla ihmiskokeesta?

Ensimmäinen päivä sujui hyvin. Ei tosin olisi pitänyt mennä aamujoogaan, sillä harjoitus oli liian rankka ja pidinkin oman, pidennetyn rentoutussession harjoituksen lopuksi, kun muut seisoivat päällään.

Iltapäivän palaverin jälkeen palasin kämpille Brooklyniin. Vedin silmälaput silmille ja kävin nukkumaan seitsemältä. Heräsin yhdeltä yöllä. Olo oli jokseenkin hakattu, mutta nousin ja keitin heti kahvia. Aloin kirjoittaa. Tunnin päästä söin jogurtti-marja-aamupalan, ja pian energiataso yllättäen nousi: keho tajusi että on Suomen aamu mutta mieli yritti vängätä vastaan.

Join vettä koko ajan ja ravasin vessassa.

Kello kymmenen haastattelussa olin täysin skarppina, siis Suomen aikaa viideltä. Mutta sen jälkeen väsytti, ja päätin kävellä tunnin, koska uskon maltillisen liikunnan auttavan vähän kaikkeen. Kirjoitin iltakuuteen eli Suomen aikaa yhteen ja vedin taas silmälaput silmille. Uni tuli heti.

Heräsin jälleen ilman herätyskelloa yhdeltä. Olin selvästi pirteämpi kuin ensimmäisenä yönä. Ylös, töihin. Kirjoitin viiteen. Jääkaapissa oli kahdeksan edelliseltä päivältä jäänyttä sushipalaa, ja söin ne aamiaiseksi. Mieli yritti kysellä bageleiden ja jugurtin perään, mutta keho halusi suolaa ja lounaan.

Kahvi oli paras ystäväni näinä aamuyön eli Suomessa aamupäivän tunteina.

Toinen haastattelu sujui myös pirteihköissä tunnelmissa ja lähdin Manhattanilta suoraan lentokentälle. Kone lähti paikallista aikaa kuudelta, Suomen aikaa yhdeltä yöllä. Söin kentällä illallisen, tankkasin vettä ja päätin käydä heti nukkumaan.

Tulikin takapakki. Minä, joka nukahdan koneessa usein ennen kuin kone on irronnut maasta, aloinkin käännellä ja väännellä penkissä ja paikat olivat puutuneet ennen kuin turvaselostus oli ohi. Tajusin, että jos en saa koneessa unta, ihmiskoe on turha. Nukkumattoman yön jälkeen olo olisi joka tapauksessa heikko ja väsynyt. Vieressä istuva intialainen poika keksi mahtavan idean parantaakseen viihtyvyyttään: jotta hänellä olisi mahdollisimman hyvä asento, hän työnsi toisen jalkansa minun edessäni olevan penkin alle. Strategisesti aloin työntää omaa laukkuani kohti hänen jalkaansa, jolloin hän veti sen pois pikkuhiljaa, muina miehinä.

Vältyimme konfliktilta. Suljin silmäni ja tiesin, että kohta alkaisi päivällistarjoilu ja kova hässäkkä.

”Aloitamme laskeutumisvalmistelut”, kuulin seuraavaksi. Tajusin, että oli vierähtänyt kuutisen tuntia. Olin missannut päivällisen ja aamiaisen. Olin nukkunut. Oli aamu, Amsterdamissa kello seitsemän, Suomessa kahdeksan, New Yorkissa yksi yöllä. Olin omassa ajassani.

Sitä paitsi olin pirteä. Olen lentänyt New Yorkista kotiin niin monta kertaa, että tiedän miten vaikeaa on repiä itsensä hereille siitä syvästä unesta, johon on nukahtanut aivan liian myöhään. Intialainen vieruskaveri huokaili raskaasti, kun lentävä henkilökunta (ent. lentoemäntä) herätti hänet ja pyysi nostamaan penkin selkänojan ylös.

Saavuin kotiin kahdelta Suomen aikaa iltapäivällä. Oloni on tavallinen, ehkä vähän lentojen sekoittama. Mutta ihmiskoe onnistui paremmin kuin uskalsin odottaa. Ei pyörrytä eikä tunnu krapulaiselta.

Kun lähden seuraavan kerran työmatkalle eri aikavyöhykkeelle, pysyn omassa ajassani. Alan kutsua tätä lempeäksi matkustamiseksi.

 

Ihmiskoe suoritettiin täällä.

Suoritin ihmiskokeeni täällä.

Omassa ajassa ulkomaillakin

 

Huomenta, kello on kaksi yöllä! Aika nousta ylös ja alkaa työnteko. Kofeiinitonta kahvia, mustikkabagel, vähän näkkileipää ja chipotle-hummusta päälle.

Näin alkoi tämä aamuni New Yorkin Brooklynissa, jonne olen tullut kolmen päivän työmatkalle. Tällä kertaa päätin tehdä ihmiskokeen: en siirrykään paikalliseen aikaan ollenkaan.

Olen matkalla yksin. Kukaan ei odota minua päivälliselle eikä tarvitse mitään. Työmatkan jälkeen edessä on tiukka viikko, joten jos tällä tavalla voisi välttää aikaerorasituksen, ihmiskoetta on kokeiltava.

Lentomatkan jälkeen olo on sekava, vaikka Suomessa kello onkin yhdeksän aamulla. Aikaero on seitsemän tuntia. Väsymys näkyy selvästi. Tavarat putoilevat kädestä, törmään tuoleihin. Keitän kahvia ja rupean töihin, sähellän.

Joskus neljän aikaan aamuyöstä, kun Suomessa ollaan kai jo flow-festivaaleilla (kello yksitoista), kuulen New Yorkin tyypilliset poliisi- ja paloautojen äänet. Ihmiset palaavat juhlimasta, kotiväkivaltaa, onnettomuuksia (väsynyt mieli?)!

Syön kahden tunnin välein jotain pientä.

Kun postaan tämän kirjoituksen, kello on täällä melkein kahdeksan eli Suomessa kolme iltapäivällä. Kello kymmeneltä eli siis viideltä on puolentoista tunnin joogaharjoitus Jivamukti-joogakoulussa Manhattanilla, ja sanon opettajalle jo etukäteen, että teen rauhallisesti ja vähemmän, koska elimistöni ei nyt kaipaa rääkkiä.

Kello kolmelta on työtapaaminen Cafe Gitanessa Manhattanin länsipuolella, Meatpacking Districtin alueella. Eli siis kymmeneltä illalla. Sen jälkeen hyppään suoraan metroon, tulen ”kotiin” ja käyn nukkumaan. Tavoitteeni on olla peiton alla kuudelta eli Suomen aikaa yhdeltä yöllä.

Maanantain haastattelu on paikallista aikaa yhdeksältä (eli neljältä iltapäivällä). Sitä ennen on kuutisen tuntia hyvää työaikaa valmistautua. En poistu huomenna Brooklynista. Käyn kävelyllä, teen töitä ”kotona” ja Cafe Ellassa ja rauhoitun. Tiistain haastattelu on Manhattanilla 116:lla kadulla yhdeltätoista (eli kuudelta), minkä jälkeen lähden lähden suoraan Newarkin kentälle takaisin. Kone lähtee kuudelta eli Suomen aikaa yhdeltä yöllä. Silmälaput ovat jo valmiina. Syön kentällä ennen koneen lähtöä. Kun saavun Amsterdamiin paikallista aikaa yhdeksältä eli USA:n aikaa kolmelta aamuyöllä (kai, olen jo sekaisin näistä), aion olla oikeassa eli Suomen ajassa.

Juon aamukahvin ja toivon, että tämä suunnitelma toimii, sillä perjantaiaamuna kello yhdeksän olen pitämässä puhetta muistisairaudesta isolle yleisölle ja haluan olla skarppi ja virkeä. Jos ihmiskoe ei toimi, tämä kokeilu jääköön viimeiseksi.

Aamiainen neljältä aamuyöllä "kotikeittiössä", kaikki suosikkini: mustikkabagel, kreikkalaista kookosjugurttia marjojen kera, näkkileipää chipotle-hummuksella. Kahden tunni päästä vähän lisää.

Aamiainen neljältä aamuyöllä ”kotikeittiössä”, kaikki suosikkini: mustikkabagel, kreikkalaista kookosjugurttia marjojen kera, näkkileipää chipotle-hummuksella. Kahden tunni päästä vähän lisää.

Mintunviljelijän tee

 

No niin. En ole säilönyt, hillonnut enkä (vielä) kerännyt mustikoita. En ole löytänyt kantarelleja. Olen kerännyt kaksi desilitraa vadelmia, koska tiedän, missä niitä kasvaa ja käyn ”vadelmassa” joka vuosi. Katkaisin tänä vuonna myös hillontekoperinteen, koska huomasin, ettei meillä syödä hilloja. Perinteen katkaiseminen ei ollut kivulias teko, en edes usko, että tyttäreni huomasivat sitä. Aion seurata talvella, kysyykö joku edes kertaakaan ”onko meillä hilloo?”. Epäilen.

Näillä taustoilla kerron, että suurtyöni ja urotekoni on ollut tänä kesänä mintun kuivatus.

Kaikki alkoi siitä, kun rakensin pari vuotta sitten mökillä pienen kasvimaan vanhan hiekkalaatikon paikalle. Ostin säkin multaa ja ladoin mullan vanhan hiekan päälle. Istutin paljon minttua, joka monivuotisena kasvina on maailman helpoin.  Ainakin yksi lajike kasvattaa paksun varren ja leviää holtittomasti joka puolelle. Älkää kysykö, mikä lajike on kyseessä, kasvimaassani on erilaisten minttujen invaasio (myös piparminttua).

Kun huomautin minttuvallankumouksestani viherpeukaloystävälle, hän kehotti kuivattamaan lehdet. Näin saisin tulevana syksynä ja talvena minttuteetä.

”Niin marokkolaisetkin tekevät”, hän opasti.

Sillä tavalla minäkin nyt teen.

Kuin tilauksesta osuin Turussa marokkolaiseen kahvilaan, Latte Caféen (kiva kuvaus täällä). Seinällä oli lista teevaihtoehdoista, ja katseeni pysähtyi kohtaan, jossa luki Marrakech Mint Green Tea. Tilasin sitä.

”Laitetaanko sokeria”, ystävällinen omistaja kysyi englanniksi tiskin takana.

”Ei kiitos”, vastasin.

”No sitten se ei ole Marrakech Mint Green Tea”, hän huomautti ja käänsi selkänsä.

”Sokeria, tietysti!”, huusin perään ja sain muutamien minuuttien päästä jumalaisen, makean minttujuoman. Tällä reseptillä aion tehdä sitä ensi talvena:

 

Marrakech Mint Green Tea

8 dl 80-asteista vettä

1,5 rkl Gunpowder-irtoteetä

1-2 tl kuivattua minttua TAI

pieni kourallinen tuoretta minttua

2-3 rkl ruskeaa sokeria

Keitä vesi 80 asteeseen. Ota teepannu esiin. Lisää pannuun 1,5 rkl vihreää Gunpowder-irtoteetä. Kaada teepannuun 1 dl kuumaa vettä. Heiluttele hetken ja kaada vesi pois niin, että tee jää pannuun (näin teestä ei tule kitkerää). Lisää teepannuun maun mukaan 1-2 teelusikallista kuivattua minttua tai kourallinen tuoreita mintunlehtiä. Lisää 2-3 rkl ruskeaa sokeria (tai enemmän, oman makusi mukaan). Kaada nyt teepannuun loput kuumasta vedestä ja anna hautua 6 minuuttia.

Hirveän vaativaa tämä mintun kuivatus!

Hirveän vaativaa tämä mintun kuivatus!

 

Mintunviljelijä työssään.

Mintunviljelijä työssään.

 

Ps. Tämä postaus oli nostalginen muisto vanhoista ruokablogiajoista Olivia-lehdessä. Reseptejä löytyy täältä (suosittelen muuten tekemään keiton, johon linkkaan, se on loistava). Kuulemma vuonna 2010 lopettamassani blogissa on edelleen tuhat kävijää viikossa. Ilahduttavaa!

 

Kesäkirjani

 

Tässä on kesäpinoni. Kirjat, jotka toivon lukevani tänä kesänä. Jos ehdin.

Jo vuosia sitten päätin, että luen vain sellaisia kirjoja, jotka imaisevat mukaansa ja joista todella nautin. Olen jopa kiistellyt tästä asiasta ystävieni kanssa. Mistä voin tietää, ettei alussa junnaava kirja muutu hetken päästä loistavaksi?

En voikaan. Mutta miksei kirjailija ole voinut kirjoittaa alkua sellaiseksi, että lukemista jaksaisi jatkaa? No, olen minä joskus pinnistellytkin. Mutta yleensä en jaksa. Elämä on liian lyhyt siihen, että suorittaisin kirjoja, kun kerran tiedän, että on olemassa mahtavia kirjoja, joita en malta laskea kädestäni.

Yksi ystävä harmitteli, että jään niin paljosta paitsi, kun keskeytän hyvänkin kirjan. Ymmärrän tämän pointin. Mutta enhän minä jää sitä harmittelemaan vaan ystävä. En kuitenkaan ehdi tässä elämässä lukea kaikkia loistavia kirjoja enkä nähdä kaikkia elokuvia, joten elän tyytyväisenä sen osiasian kanssa, että moni loistava kirja, elokuva ja lehti sujahtaa ohitseni jälkiä jättämättä. Sitä paitsi yllättävän harvoin toisen suosittelema kirja tai musiikki todella kolahtaa.

Kerron nyt kuitenkin, miksi nämä kirjat kolahtivat juuri minulle tai miksi aion lukea ne. Etenen pinoa ylhäältä alas.

 

IMG_1388

1. Kyllikki Villa ja Saara Villa: Äidin lokikirja

Minulla on vahva viehtymys näihin Villan meritarinoihin. Päiväkirjamaisuus viehättää minua (luin myös taannoin Kyllikin sotakirjeet mutta en koukuttunut kirjaan). On lähes kummallista, kuinka Villan meritarinoita lukiessa on oikein kiire saada kirja taas käteen. Mitään kummempaahan laivoilla ei tapahdu. Lonkkaa kolottaa ja ulkona sataa. Mutta ai että on kiinnostavaa.

Tämän matkakirjan extra on Villan tyttären kommentit. Luen kirjaa parhaillaan. En missään nimessä jätä sitä kesken.

2. Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Jos katsot pinoni läpi, huomaat ongelmani. Liikaa englanninkielisiä kirjoja. Minunhan pitäisi toimittajana ja kirjoittajana parantaa suomen kielen taitojani. Kieleni voisi olla paljon rikkaampaa. Siksi luenkin Huovista. Tässä kirjassa on pieniä tarinoita, ja nyt jo myhäilen adjektiiville ”käreä” ja lauseelle ”tuuli heräsi”. Huovinen opettakoon minulle rikkaampaa suomea.

3. Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Lukuvuorossa seuraavana. Lindgrenillä on kiehtova huumorintaju. Kun sen yhdistää älykkyyteen ja kepeyteen, uskon, että lukukokemus on imaiseva.

3. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Pelon kieli ja rakenteen taju (sekä erilaiset näkökulmatwistit) ovat kuulemma sillä tasolla, että tämä kirja on ”pakko kokea”. Haluan altistaa itseäni sellaisille taidoille. Ai niin, aion lainata vielä myös romaanin Jää.

4. Mason Currey: Daily Rituals: How Artists Work

Ostin tämän kirjan, koska ajattelin, että siinä kerrotaan eri taiteilijoiden arjesta ja tavasta tehdä töitä. Kyseessä onkin edesmenneiden taiteilijoiden lyhyet työnkuvaukset, mutta ei se haittaa. Luen – tai oikeastaan selailen – kirjan silti.

5. Michel Rostain: The Son

Tämän kirjan ahmin. Ranskalainen Rostain on kirjoittanut poikansa menettäneen isän surusta – mutta kuolleen pojan näkökulmasta. Aivan mestarillista. ”Dad has already asked himself a thousand times whether I really did die because I was struck down by sheer bad luck; a nasty microbe comes along and there you are, you are dead. Was it actually because I lowered my guard for a moment?” Rostainin poika kuoli oikeasti, joten teos on osittain fiktiota, osittain totta.

6. Heidi Grant Halvorson ja E. Tory Higgins: Focus

Tämän kirjan luin työni takia. Kirja kertoo, miten eri tavoin ihmiset näkevät maailman ja motivoituvat eri lähtökohdista. Tätä kirjaa luin hitaasti, viikon, kuin tenttiin. Se muutti tapaani ajatella johtamista ja markkinointia.

7. Charles Duhigg: The Power of Habit

Myös tämän kirjan luin työni takia. Kirja on vaikuttava. Kirjoittaja on tehnyt uskomattoman taustatyön kertoakseen, miten tavat muokkaavat arkea ilman, että edes huomaamme sitä. Iso oivallus on se, että jos haluat päästä huonosta tavasta eroon, sinun on korvattava tapa toisella, paremmalla. Pelkkä tavasta irti pääseminen ei yleensä onnistu.

8. Daniel Tammet: Thinking in Numbers

Ostin kirjan nimen takia. Haluan ajatella enemmän numeroita ja määriä. Haluan nähdä maailmaa vielä matemaattisemmin. Numbers are sexy, sanoi eräs amerikkalainen journalistiikan opettaja. Hän on oikeassa. Numeroin ajatteleminen on tarkkuutta. Kunhan ei liikuta pelkkien lukujen varassa. Tämän kirjan vuoro on Lindgrenin kirjan jälkeen. Toivottavasti kirja ei ole liian teoreettinen – tai matemaattinen.

9. Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Ystävä lähetti tämän postitse mökille. Se on kirjoitettu sinä-muodossa. Siinäpä suuri syy aloittaa lukeminen,Thinking in Numbersin jälkeen. Lähetän ystävälle vastalahjaksi The Sonin.

10. A. J. Jacobs: Drop Dead Healthy

Ai että nautin tästä kirjasta. Esquiren toimittaja päätti tulla vuodessa mieheksi, jolla on maailman terveellisimmät elämäntavat. Se tarkoitti, että hänen piti opiskella vuosi hyvinvointia. Hän aloittaa kirjan kertomalla, että I am fat. Skinny fat. Kirja on täynnä tietoa ja etenkin huumoria, ja Jacobsin vaimo kommentteineen nousee vahvaan sivuosaan. Helppo lukea, oppii huomaamattaan.

11. Gwyneth Paltrow: my father’s daughter

Kyseessä on keittokirja. Kun ostin sen ja selailin, petyin ja luulin, etten pidäkään siitä. Gwyneth oli mielestäni ”liian ihana” ja jotenkin perinteinen. Olin väärässä. Kun aloin lukea reseptejä tarkemmin, tajusin, että Gwynethin ohjeillaan söisimme hyvin. Teen muutenkin lähes aina ruokaa resepteistä, sillä se on varmin tapa oppia uutta. Tämän kesän hitti on ollut lohitacot (lohi valmistetaan grillissä).

12. Yotam Ottolenghi ja Sami Tamimi: Jerusalem

Sanat eivät riitä kertomaan, miten mahtava tämä keittokirja on. Olen tehnyt ruokaa tästä resepti reseptiltä, kertaakaan pettymättä. Lähi-Idän kriisi ei kirjassa näy, vaikka tekijät ovatkin kasvaneet Jerusalemin eri puolilla. He antavat meidän keittiöömme lapsuudenherkkunsa: ihanasti kärventyneet munakoisot, paahdetut bataatit, viikunat ja chilit, bulghurin, sumacin ja za’atar-mausteen (niitä saa muuten Hakaniemen hallin Maustekeitaasta). Jos minulta kysytään, tämä on Vuoden Keittokirja (myös kasvissyöjille loistava). Viime viikonloppuna tein ohrattoa marinoidun fetan kera, ja vieraat söivät sanattomina.