Kauanko suomalaislapset voivat kulkea kadulla ilman vanhempiaan? Lisää näkemyksiä Hesarin juttuun.

Kuva: Jori Samonen

 

ASUN HELSINGIN pääkadun, Mannerheimintien varrella. Jo vuosia olen ilokseni seuraillut, kuinka jopa alle kymmenvuotiaat lapset kulkevat reppu selässä kouluun ilman vanhempiaan. Elämä edessä, ei huolen häivää!

Aina mietin myös, kauanko vapaus vielä jatkuu. Mitä pitää tapahtua, että suomalaisvanhemmat säikähtävät ja alkavat kuljettaa lapsiaan niin kuin Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa ja Kanadassa on jo tapahtunut.

 

TÄNÄÄN HESARISSA julkaistiin kirjoitus siitä, kuinka suomalaislasten vapaat koulumatkat olisivat kansainvälisesti katsottuna kauhistus. Kuten Hesarissa kerrottiin, vuonna 2008 newyorkilainen toimittaja Lenore Skenazy antoi yhdeksänvuotiaan poikansa Isaacin kulkea yksin metromatkan Manhattanilla. Hän kirjoitti päätöksestään kolumnin, josta syntyi kohu.

Kahdeksan vuotta myöhemmin amerikkalaispariskunta sai hakea 10- ja 6-vuotiaat lapsensa poliisiasemalta, koska vanhemmat olivat antaneet lasten kävellä koulusta kotiin alle kahden kilometrin matkan.

Viime syksynä kanadalaisä sai puhelun sosiaalityöntekijöiltä, koska isä oli antanut neljän, 7–12-vuotiaan lapsensa kulkea bussilla kouluun 13 kilometrin matkan. Isä oli valmentanut lapsia matkaa varten kaksi vuotta.

Skenazy perusti metrokohun jälkeen Free-Range Kids -liikkeen ja myöhemmin lasten vapaampia oikeuksia ajavan Let Grow’n, jotta amerikkalaisvanhemmat lakkaisivat ajattelemasta, että heidän lapsensa ovat jatkuvasti uhattuina ja vaarassa. Skenazy oli kyllästynyt siihen, että vanhemmat olivat alkaneet ajatella kuin juristit ja näkivät elämässä vain riskejä.

 

SOITIN SKENAZYLLE New Yorkiin. Kerroin terveisiä maasta, jossa lapset vielä pyöräilevät kouluun, saavat käydä koirapuistoissa alle 18-vuotiaina ja ovat koulun jälkeen hetken ilman vanhempiaan.

“Onneksi olkoon, asutte selväjärkisten maassa”, hän sanoi.

Skenazy kertoi, että amerikkalaisvanhemmat ovat kadottaneet rajapyykit, joita lapsille ennen opetettiin: seitsemänvuotiaana kauppaan, yhdeksänvuotiaana vähän myöhemmin kotiin. Vanhemmat eivät uskalla höllentää talutusnuoraansa, ellei poliisin tai koulun kaltainen auktoriteetti heitä käske. Joissakin kouluissa kuulemma lapset harjoittelevat kulkemista kouluun ilman vanhempia.

“Mutta silloin vartijat ja vapaaehtoiset vanhemmat levittäytyvät verkostoksi tien varsille ja heidän taustansa tutkitaan. Kun lapset ovat sitten pääsevät hengissä kouluun, heille tarjoillaan palkinnoksi donitseja ja limsaa.”

 

ULKOSUOMALAINEN YSTÄVÄNI, pitkään Kanadassa asunut Anna kertoo, että Suomeen tulo kesäisin oli pienelle pojalle juhlaa.

“Lapsesta kyllä huomasi, miten hän nautti vapaudesta. Hänen mielestään Suomessa oli ensimmäisten kesien aikana parasta se, että sai pyöräillä kavereiden kanssa vapaasti ja käydä kaupassa.”

Tytti New Jerseyssä ei voi kuvitellakaan, että hänen yhdeksänvuotias poikansa kulkisi yksin kouluun. Kun hän tuli poikansa kanssa kesällä käymään Suomeen, pojan serkku pyysi poikaa ulos leikkimään. Poika kauhistui: Ilman vanhempiako? Ei!

Pelon kulttuuri siirtyy lapsiin ilman että vanhempien täytyy heitä edes pelotella.

 

SUOMESSA ILMESTYI hiljattain amerikkalaisen ja englantilaisen naisen kirjoittama kirja Maailman onnellisimmat lapset (Siltala). Siinä kirjoittajat pohtivat hollantilaislasten ihmeellistä vapautta (suomalaislasten vapaus ei siis ole aivan ainutlaatuista).

Hollantilaiset vanhemmat valmistelevat lapsia yleisempien riskien varalta samalla tavalla kuin me. Sen sijaan, että murehtisimme sieppaajia, pedofiileja ja suuronnettomuuksia, ehkäisemme hukkumis- ja liikenneonnettomuuksia opettamalla lapset uimaan, ajamaan pyörällä ja ylittämään kadut turvallisesti.

Yhdysvalloissa tästä ja jopa kävelemisestä on tullut suorastaan outoa. Sen muistan itsekin vaihto-oppilasvuodeltani Yhdysvalloissa.

 

SUOMALAISELLA KESKUSTELUPALSTALLA vanhemmat eivät todellakaan innostu henkivartijan roolista. Kun eräs äiti kysyi, voiko 1–4-luokkalainen kulkea itse kouluun, vanhemmat vastasivat innokkaasti.

Eihän saattaminen edes onnistuisi, kun ollaan töissä, he ihmettelivät. Eihän siitä tulisi mitään, että koulun edessä pyörisi vaarallisesti niin paljon autoja, he huomauttivat. Lasten pitää ulkoilla! Hyötyliikkua! Reippailla! Ja ennen kaikkea lasten pitää ottaa vastuuta ja oppia käsittelemään yllättäviäkin tilanteita. Heidän pitää itsenäistyä. Suomalaiset vanhemmat ajattelevat suorastaan, että vanhempien jatkuva vieressä norkoilu tekee lapsista arkoja. Selvät säännöt peliin ja lapsi matkaan. Niin meidänkin perheessä ajateltiin, ja lapset saivat itse ylittää Mannerheimintien kolmannella luokalla.

 

SKENAZY SANOI TIETÄVÄNSÄ, mikä meidät pelästyttäisi: Jos media ja asiantuntijat alkavat mässäillä pelkoskenaarioilla.

Myös Maailman onnellisimmat lapset -kirjan kirjoittajat väittävät, että etenkin Iso-Britanniassa media on kuin “vainoharhainen, sosiaalinen vahtikoira”, joka opettaa briteille, että maassa vallitsevat viidakon lait, eivätkä viranomaiset auta. Heidän mukaansa pelkoa lietsotaan ja lapsista tehdään uhreja. Vanhempia muistutetaan vaaroista päivittäin.

Meillä näin ei ole käynyt, eikä medialla ole intressejä mässäillä uhkakuvilla. Ihmiset lakkaisivat lukemasta. Vuonna 2012 Kotkan Tavastilassa mies sieppasi pakettiautoon 8-vuotiaan, koulumatkalla olleen tytön, mutta uutisointi oli asiallista. Emme menneet pois tolaltamme.

 

AMERIKKALAINEN VAHTIMISKULTTUURI tuskin rantautuu meille, koska amerikkalainen ja suomalainen kulttuuri eroavat perustavanlaisesti muutamassa, oleellisessa asiassa.

Amerikkalaiset suojaavat lapsiaan toisilta ihmisiltä, me onnettomuuksilta.

Meillä uskotaan vielä, että koko kansa on yhtä, kun taas Yhdysvalloissa osa kansasta on vetäytynyt asumaan muurien ja vartijoiden taakse, mikä tuottaa tunnetta, että pahuus on pidettävä poissa. Vain ne, joilla ei ole varaa autoon, kulkevat julkisilla kulkuvälineillä.

Tämän kertoi komisario Jarmo Heinonen Helsingin Poliisilaitokselta, kun soitin kysyäkseni poliisin näkemystä. Heinonen sanoi uskovansa, että meillä luotetaan siihen, että viranomaiset pitävät meistä huolta.

Mutta on lasten elinpiiri meilläkin kaventunut. 1–2-luokkalaiset eivät saa pyöräillä kouluun, eivätkä lapset enää pyöräile kavereitten kesken kilometrien päähän uimaan ilman vanhempia.

Mutta silloinkin vanhemmat suojaavat lapsia hukkumiselta, ei toisilta ihmisiltä.

Hesarin jutussa newyorkilaisvanhemmat kuulemma uskaltaisivat antaa lapsensa kulkea yksin, mutta he kuljettavat kouluun, koska silloin on helpompi jakaa kuulumisia kuin kotona istuen. Jälkimmäisen uskon, ensimmäistä epäilen.

 

NIINPÄ VOIN EDELLEEN iloita, kun raitiovaunuun hyppelee kaksi tyttöä jättiläisreput selässä, vailla huolen häivää, kikatellen, tietämättä siitä, että jossain päin maailmaa ympärillä olevat vanhemmat soittaisivat poliisille.

Oli hieno hetki, kun komisario Heinonen sanoi, että keskenään kulkevat lapset kuuluvat katukuvaan.

“Enemmän ihmeteltäisiin, jos ne lapset sieltä puuttuisivat.”

Lenore Skenazy ei kertonut kymmenen vuotta sitten kolumnissaan amerikkalaisille, että hänen yhdeksänvuotias Isaac-poikansa eksyi kohutulla metromatkallaan.

“Hän eksyi metrotunnelissa ja kysyi neuvoa vierailta ihmisiltä. He auttoivat hänet oikealle reitille, ja Isaac pääsi turvallisesti perille.”

Welcome to America: Viikko Willin kanssa

Amy, Will ja minä.

Amy, Will ja minä.

 

Will, 13, istuutui kampaajan pesupaikalle ja laski varovasti niskansa pesuallasta vasten. Hän sulki silmänsä ja irvisti. Kun kampaaja Becky alkoi valuttaa lämmintä vettä kiharoille, Will liikutteli sormiaan ja puristi kädet nyrkkiin. Jalkaterät kääntyivät toisiaan vasten.

”Is this ok, Will?” Becky kysyi.

”Hmmmm, yes”, Will vastasi.

Hänen äitinsä, Amy ja minä istuimme vieressä ja tuijotimme. Will oli elämänsä ensimmäistä kertaa parturissa.

 

Kampaaja Pittsfordissa, New Yorkin osavaltiossa, lähellä Kanadan rajaa.

Kampaaja Pittsfordissa, New Yorkin osavaltiossa, lähellä Kanadan rajaa.

 

Lensin viime viikonloppuna New Yorkin osavaltion pohjoisosaan, Pittsfordiin tapaamaan vaihto-oppilassiskoani Amya, jonka perheen luona asuin vuonna 1988. Olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet, viime vuosina päivittäin.

Kuten Amy sanoo:

Nearly 30 years ago, reared in starkly different worlds, we learned that we are far more alike than we are different. Thirty years of boyfriends, breakups, bad hair, graduations, marriages, divorce, births and death.

Hän jätti sanomatta oman, 15 vuoden tauottoman työnsä ja unettomat yönsä kahden autistisen pojan äitinä. Sitä työtä olin voinut vain ihailla, ihmetellä, kauhistella ja tukea valtameren takaa.

 

Edellisestä tapaamisesta oli 15 vuotta. Vuonna 2001, WTC-tornien sortuessa, pidin sylissäni lähes vastasyntynyttä kummipoikaani Treytä, Willin isoveljeä, joka valvoi ja vaikersi aamusta iltaan.

Neljä vuotta myöhemmin Treylla diagnosoitiin autismikirjon häiriö. Hän ei juuri puhunut, nukkunut, eikä kestänyt suurinta osaa ruoka-aineista. Pian myös Will sai diagnoosin. Hänen autisminsa osoittautui olevan mallia high functioning – eli hän puhui ja kommunikoi, mutta hänen piti oppia elämään ahdistuksen, aisti- ja stressiherkkyyden ja koulufobian kanssa.

Tapasin Willin nyt ensimmäisen kerran. Hän halusi olla täydellinen amerikkalainen isäntä.

”Welcome to America”, hän sanoi ylpeänä lentokentällä ja lausui opettelemansa suomenkielisen tervetulolauseen.

 

Will siirtyi kampaajalla pesupaikalta peilin eteen. Hän oli tullut ensimmäistä kertaa mukaan kampaajalle, koska minullakin oli hiustenleikkuuaika. Hän halusi olla hyvä isäntä ja osallistua. Hänkin halusi tehdä jotakin hiuksilleen. Hän värjäsi latvat punaisiksi.

Amy oli luovuttanut lennossa oman aikansa Willille. Todistimme jättimäisiä edistysaskelia. Autismikirjon henkilön on vaikea taivuttaa päätä taaksepäin, mutta Will teki sen.

Nyt punaiset, märät latvat oli kuivattava. Will ei ollut koskaan föönannut hiuksiaan. Becky tiesi sen ja osasi jutella rauhallisesti Willille. Myös Beckyn veljellä on autismikirjon oireyhtymä. Becky käynnisti föönin ja osoitti suulakkeen Willin kasvoja kohti. Will haukkoi henkeään ja nauroi. Kampaamossa huudettiin ilosta.

Milestone! Komein mies maailmassa!

Will riemuitsi.

”Ensi kerralla vihreät latvat!”

Tältä tuntuu kun saa punaiset latvat ja elämän ensimmäisen föönauksen.

Tältä tuntuu kun saa punaiset latvat ja elämän ensimmäisen föönauksen.

 

Will ja minä ihailemme lopputulosta.

Will ja minä ihailemme lopputulosta.

 

Vierailuni aikana Will poistui kotoaan aikaisin aamulla, vaikka se hermostutti häntä. Hän käveli ruokakaupassa ensimmäistä kertaa elämässään erillään äidistään (ja minusta), lämmitti kotona takkaa ja kantoi meille kahvia. Hän teki alkupaloja ja nautti, kun me iloitsimme. Hän opetteli suomea ja imitoi Trumpia. Hän teki kaikkensa, että viihtyisin.

Menetin sydämeni hänelle.

 

Sitten lähdimme yhdessä toimintaterapiaan. Kun astuimme klinikan terapiahuoneeseen, Will alkoi liikehtiä hermostuneesti. Hän väänteli kasvojaan ja alkoi luetella ulkomuistista yksityiskohtaisia tietoja vessapaperin historiasta ja hehkulampusta, joka on palanut lähes 113 vuotta. Hän halusi pois. Rennosta olemuksesta ei ollut jälkeäkään, kun autismi astui esiin. Will katsoi minua ja kertoi, mitä mieltä hän oli:

Vitu, helveti, vitu vitu.

Nyökkäsin ja vaihdoimme ymmärtävät katseet.

Keskustelimme yhdessä, kuinka Will oli viikon aikana edistynyt isoin harppauksin monessa asiassa.

”Mistä luulet sen johtuvan”, toimintaterapeutti Lisa kysyi.

”I’m doing it for this fabulous woman over here”, Will vastasi.

 

Seisoimme kampaamon pihassa, Will ja minä. Molemmilla hiukset laitettuna, toisella elämän ensimmäistä kertaa, toisella kuten ennenkin.

Will, maailman paras isäntä, kaappasi minut kainaloonsa ja hymyili. Hän oli jaksanut kolme tuntia. Hän huudahti ylpeänä:

”Welcome to America!”

 

Will, Amerikan paras host.

Will, Amerikan paras host. (Amyn kommentti: Koska Willin huomio keskittyy fyysiseen kontaktiin, kameraan katsominen on liikaa.)

 

Hillary Clinton chocolate chip cookies

Yhdysvaltain presidentinvaalien marraskuun vaalipäivän lähentyessä on syytä muistella, että Hillary Rodham Clinton on ansioitunut myös pikkuleipien tekijänä. Tai ainakin hänen nimellään on tehty yksi kaikkien aikojen parhaista suklaakaurapikkuleipäresepteistä – varsinaista lohtupurtavaa kummallisen vaalitaiston seuraamiseen.

Keksireseptin takana on poliittinen kohu, joka alkoi Bill Clintonin vuoden 1992 presidenttivaalitaiston aikana. Clintonia syytettiin vaimonsa lakifirman suosimisesta hänen ollessaan Arkansasin osavaltion kuvernööri. Eräässä tilaisuudessa Hillarylta kysyttiin hänen urastaan. Hän hermostui ja sanoi:

”You know, I suppose I could have stayed home and baked cookies and had teas, but what I decided to do was to fulfill my profession, which I entered before my husband was in public life. And I tried very, very hard to be as careful as possible, and that’s all that I can tell you.”

Amerikkalaiset kotirouvat raivostuivat. Yksi heistä vastasi: ’I resent the implication that those of us who stay at home just bake cookies. We hardly have the time!’

Family Circle -lehti näki tilaisuutensa tulleen ja järjesti Hillary Clintonin ja Barbara Bushin välille keksireseptikilpailun. Hillary ilmoitti saman tien aikovansa voittaa kilpailun. Niin hän tekikin, samoin kuin Bill Clinton, joka voitti vaalit. Tästä alkoi jo 24 vuoden kisatraditio: tänä vuonna Melania Trumpin keksien nimi on Star Cookies mutta Bill Clintonilta ei ole ilmoitettu uutta keksireseptiä kisaan.

 

Kuva: Satu Koivisto (Instagram) @satukoivisto

Kuva: Satu Koivisto (Instagram) @satu_koivisto

 

HILLARY CLINTON CHOCOLATE CHIP COOKIES

3,5 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

1 tl ruokasoodaa

200 g huoneenlämpöistä voita

2,5 dl fariinisokeria (tai muuta tummaa sokeria)

1 1/4 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

2 munaa

4 3/4 dl kaurahiutaleita

170 g tummaa suklaata rouhittuna tai suklaahippuja

Kuumenna uuni 175 asteeseen.

 

Sekoita kulhossa vehnäjauhot, suola ja ruokasooda

Vatkaa toisessa kulhossa vaahdoksi voi ja sokerit.

Lisää vaahtoon yksitellen munat ja vatkaa seos uudestaan vaahdoksi.

Sekoita jauhot ja kaurahiutaleet vaahtoon. Lisää rouhittu suklaa tai suklaahiput.

Laita uunipellille leivinpaperi (voit halutessasi voidella sen) ja nostele dominokeksin kokoisia kekoja taikinaa pellille.

Paista keksejä uunissa 8–10 minuuttia.

 

 

Pieni matkakertomus: Olin edellisessä elämässäni meksikolainen sisäkkö

 

Cafe de olla on meksikolaista kanelikahvia, joka on makeutettu raakaruokosokerilla.

Helmikuun 2015 reppumatka Jukatanin niemimaalla alkoi kahvista. Café de olla on meksikolaista kanelikahvia, joka valmistetaan savipannussa kahvista, kanelista ja puhdistamattomasta ruokosokerista. Meksikolaiset kanelitangot ovat ohuempia ja hauraampia kuin ne, joihin olemme tottuneet, joten ne on helppo myös jauhaa. Kanelin maku on pehmeä ja mieto. Kanelitangoista tuli tärkein (ja lähes ainoa) tuliaiseni.

Meksikossa asunut toimittaja ja kirjailja Markku Saksa kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Ihmisiä ja elämää Meksikosta Tulimaahan (Siltala):

”Meksikolaisten julkisuuskuva maailmassa vastaa huonosti todellisuutta.”

Se on totta.

Mielissä ovat ihmisoikeustaisteilija Jyri Jaakkolan ja hänen kollegansa murha Oaxacan osavaltiossa vuonna 2010, samoin kuin naapuriosavaltion Guerreron 43 opiskelijan sieppaus ja todennäköinen tappaminen vuonna 2014.

Myös vuonna 2006 presidentti Felipe Calderónin aloittama huumeiden vastainen taistelu ja vuoden 2009 sikainfluenssaepidemia karkottivat turisteja ja vääristivät mielikuvaa, joka Meksikosta meille syntyi.

Tosiasiassa väkivalta on vähentynyt Meksikossa neljässä vuodessa 25 prosenttia. ”Väkivaltaa on selvästi vähemmän kuin Latinalaisen Amerikan maissa keskimäärin”, ulkoministeri José Antonio Meade kertoo Helsingin Sanomille (22.2.2015).

Silti luin keskustelupalstoilta ennen reissua kerta toisensa jälkeen kysymyksen, uskaltaako Meksikossa ja Jukatanin niemimaalla ajaa autoa. Kyllä uskalsi. Ajaminen tuntui täysin turvalliselta.

 

2015-02-11 18.18.50

Valtatie 307 eli Avenida Tulum Cancúnista kohti Tulumia oli suorastaan leppoisa. Ei vaarallisia ohituksia, ei torvien tööttäilyjä. Myös pienempi tie 180 Tulumista kohti pohjoisen Chiquilaa kuljetti turvallisesti, vaikka kylteissä ei kerrottukaan etappien välejä ja kuski sai jarrutella tasaisin väliajoin todella korkeiden hidastuspomppujen takia. Pikkutien varrella sijaitsevat kylät muistuttivat matkaajaa, että vasta vuonna 1901 Meksikoon liitetty Jukatanin niemimaa on erilaista Meksikoa kuin muu, vanhempi Meksiko, eikä yhden reissun perusteella voi vielä kuvitella tuntevansa maata kuin hitusen verran. Tämä oli vasta alku.

 

Kiertävä leipäfillarilähetti tööttäilee aamuisin.

Leipää voi myydä pyörästäkin. Tulumin leipäfillarilähetti toitotti torvea saapumisensa merkiksi ja kaupusteli makeita leivonnaisia ja sämpylöitä. Meksikolaiset ovat Markku Saksan mukaan työteliästä kantaa, eikä kadun varsilla totta vie näkynytkään Karibian saarille tyypillisiä notkujia.

Meksikossa jopa 60 prosenttia palkansaajista tekee niin sanottuja epämuodollisia töitä. Meksikolainen työmarkkinoiden jousto tarkoittaa sitä, että kun oikeita töitä ei ole, mennään epämuodollisiin töihin. Työttömyysprosentti keikkuu neljän prosentin tietämillä, ja minimipalkka on neljä euroa päivässä. Työvoimasta noin 23 prosenttia eli 6,5 miljoonaa meksikolaista elää minimipalkalla.

Oli kiinnostavaa tietää, että Meksikossa tehtiin viime vuonna iso verouudistus. Tuloverouudistuksen tarkoitus oli saada suurempi osa meksikolaisia veronmaksajiksi. Pelkästään kulutusta verottamalla maan talous ei nousisi tarpeeksi. Uusien veronmaksajien ansiosta valtion verotulot kasvoivat kolmessa kuukaudessa 17.1 prosenttia, kirjoittaa Markku Saksa. Hurjaa.

 

Tulumin ranta on rankattu yhdeksi maailman parhaista.

Tulumin hippiranta on rankattu yhdeksi maailman parhaista. Silti kymmenen kilometrin pituisella rannalla oli rauhallista, jopa tyhjää, eikä kaupustelijoita juurikaan näkynyt. Rannalla on myös camping-alue telttailijoille. Ravintolat ovat alueella loistavia, ja matkailija kärsii ajoittaisesta ceviche- ja tacoyliannostuksesta. Paikasta toiseen pääsee kävellen tai pyörällä. Ranta olikin selvästi erityisesti kolmekymppisten suosiossa.

Vain 15 minuutin automatkan päässä on mahdollisuus tutustua rannalla sijaitseviin mayaraunioihin, ja Cobán raunioille ajaa tunnissa. Tulumin somasti romuluiseen kylään pääsee niin ikään vartissa, ja siellä syö halvemmin kuin Tulumin rannalla. Kuvassa keskellä suomalainen sup-lautailija.

 

Silti sieltä löytää mietelauseita, joiden ei olisi kuulunut ylittää julkaisukynnystä.

Eräs matkailija kirjoitti keskustelupalstalla, että ”Tulumissa on tarjolla joogaa naurettavuuteen asti”. Tämän joogakoulun mietelauseen julkaisukynnystä olisi voinut korottaa vielä hieman.

 

Tulumissa ei saa rakentaa palmuja korkeampia taloja. Koska sähköt menevät yöksi pois, isot hotellit eivät sinne edes halaja.

Tulumissa ei saa rakentaa palmuja korkeampia taloja. Sähkö tuotetaan useimmiten aurinkoenergialla, mikä pitää isot all-inclusive-hotellit poissa. Viemärijärjestelmä on alkeellinen, joten vessapaperia ei koskaan laiteta pönttöön, ei edes hienoimmissa ravintoloissa tai hotelleissa. Tähän tottuu nopeasti. Flush and go -tyyppiset vessapaperirullat eivät mene läpi Meksikossa vielä vuosi(kymmeniin).

 

Olin edellisessä elämässäni meksikolainen sisäkkö. Siksi viihdyn repsottavissa ympäristöissä, terrakotan väreissä ja kesäkeittiöissä.

Olin edellisessä elämässäni meksikolainen sisäkkö. Siksi viihdyn repsottavissa ympäristöissä, terrakotan väreissä ja kommuunikeittiöissä. Airbnb toimii Meksikossakin loistavasti.

 

Reppumatkalle pääsee mukaan vain reppu. Tällaisilla matkoilla pärjää, kun mukana on alusvaatteiden lisäksi pari t-paitaa ja yksi pitkähihainen. Samassa paidassa voi hyvin hiihdellä kolmekin päivää.

Reppumatkalle pääsee mukaan vain reppu. Tällaisilla matkoilla pärjää, kun mukana on alusvaatteiden lisäksi pari t-paitaa ja yksi pitkähihainen (ja joogavaatteet). Samassa paidassa voi hyvin hiihdellä kolmekin päivää.

 

Isla Holbox on saari Jukatanin niemimaan pohjoisosassa. Siellä on vain hiekkateitä, ja matkat kuljetaan golfautoilla tai pyörällä. Turismi on vasta aluillaan.

Isla Holbox on saari Jukatanin niemimaan pohjoisosassa. Venematka kestää puolisen tuntia ja saapuessa näyttää siltä kuin Turun saaristossa veneilisi. Mutta pienen saaren pohjoispuolella näkymä muuttuu: valkoinen hiekka ja turkoosi vesi häikäisevät aivan kuten Tulumissakin. Isla Holboxissa on vain hiekkateitä, ja matkat kuljetaan golfautoilla tai pyörällä. Näinkin saarella vain yhden auton. Turismi on vasta aluillaan. Paikalliset sanovat, että Holboxin ja Isla Mujeresin saaren ero näkyy siinä, että Holboxilta puuttuvat luksusbileveneet ja bling bling.

 

Julkisivulautakunta on hyväksynyt tämänkin Isla Holboxissa.

Julkisivulautakunta on hyväksynyt tämänkin julkisivun Isla Holboxissa.

 

Meidän illallisemme on meksikolainen aamiainen. Munia, tortilloja, papuja, keittobanaania, habanerokastiketta, avokadoa. Huevos rancheros, huevos motuleños ja chilaquiles, kyllä kiitos.

Meidän illallisemme on meksikolainen aamiainen. Munia, tortilloja, papuja, keittobanaania, habanerokastiketta, avokadoa. Huevos rancheros, huevos motuleños ja chilaquiles, kyllä kiitos. Kasvissyöjällä on Meksikossa loistavat oltavat.

 

Jotain rauhoittavaa on kaupungissa, jonka tiet ovat hiekkaa.

Jotain rauhoittavaa on kaupungissa, jonka tiet ovat hiekkaa.

 

Mutta illalla toki voi olla golfautoruuhka. Varsinkin jos on helmikuun karnevaalit, ja teinit saapuvat juhlimaan.

Mutta illalla voi toki iskeä golfautoruuhka. Varsinkin jos on helmikuun karnevaalit, ja opiskelijat saapuvat juhlimaan. Golfautojen ratissa näkyi alle kymmenvuotiaita lapsia.

 

IMG_3329

IMG_3356

Jukatanin niemimaalla on yksi maailman suurimmista kalkkikivimuodostumista. Karibianmeren puoleista rantaa kutsutaan usein reikäjuustoksi, koska se on täynnä erikokoisia makeanveden luolia, cenoteja. Niistä virtaa maanalaisia jokia pitkin makeaa vettä mereen – ja niihin sukeltajat haluavat sukeltamaan. The Pit -cenotessa sukeltajat laskeutuivat yli 40 metrin syvyyteen, ja sukellus kesti noin puoli tuntia. Osassa luolia, kuten kuvan Dos Ojos -luolassa, voi myös snorklata.

 

Holboxin paras ruokamuisto jää Rosa Mexicano -ravintolasta, jonka kolme kokkikaverusta perustivat yhdessä. Täältä sai mole poblano -kastiketta, jonka valmistaminen kestää lähes vuorokauden. Siihen tulee muun muassa papuja, chiliä ja suklaata.

Holboxin paras ruokamuisto jäi Rosa Mexicano -ravintolasta, jonka kolme kokkikaverusta olivat perustaneet yhdessä. Tässä ravintolassa sai mole poblano -kastiketta, jonka valmistaminen kestää lähes vuorokauden. Yli 20 raaka-aineen kastikkeeseen lisätään muun muassa papuja, chiliä ja suklaata.

 

Meksikolainen sisutus ja värimaailma ei ole pelkkää sateenkaarta.

Meksikon sisustusvärit eivät ole pelkkää riemunkirjavuutta.

 

Se on myös suomalaisin silmin matonkuteita punottuna nerokkaiksi oviverhoiksi.

Ne ovat myös ”suomalaisia matonkuteita” punottuina nerokkaiksi oviverhoiksi!

 

Meksikossa voi olla myös aivan rauhassa.

Vaikka Meksiko on kuusi kertaa Suomen kokoinen ja siellä asuu 120 miljoonaa ihmistä, turisti voi olla halutessaan aivan rauhassa.

 

Ja halutessaan hiljaa.

Ja täysin hiljaa.

 

Huom! Tätä blogikirjoitusta ei ole tehty yhteistyössä minkään matkanjärjestäjän kanssa. Matka maksettiin itse. Meksikoon pääsee reittilennoilla tai ostamalla matkatoimistosta pelkät lennot. 

Ai kehtuuttaako sitä? Airbnb-konkari vastaa

 

Kölnin airbnb-kodin  kattoterassi oli kuudennessa kerroksessa, mutta kaiteita ei ollut. Ei haitannut, oihan siinä kauniita kukkia.

Kölnin airbnb-kodin kattoterassi oli kuudennessa kerroksessa, mutta kaiteita ei ollut. Ei haitannut, olihan siinä kauniita kukkia.

 

Palasin juuri reissulta Kölnistä ja Pariisista. Majoituin jälleen kerran vieraan ihmisen kodissa. Kävin suihkussa Charlotten kylpyhuoneessa ja nukuin hänen sängyssään. Join aamukahvin Clausin kahvikupista, hänen terassillaan. Maksoin Charlotten kodin lainasta Pariisin kymmenennessä kaupunginosassa 89 euroa yöltä.

Airbnb:n tarina on kerrottu moneen kertaan, mutta silti olen huomannut, että monet yli nelikymppiset tuttavani eivät vielä ole täysin sinuja airbnb:n kanssa. He ovat ehkä kirjautuneet jo palveluun, mutta jokin arveluttaa.

”Sitä miettii, että kehtuuttaako, tai viitsiikö olla vaivaksi”, sanoi ystäväni eilen.

Kyllä sitä kehtuuttaa. Eikä vuokralainen ole omistajalle vaiva. Vuokralainen on rahaa. Asuntojen omistajat tienaavat hyvät lisät vuokraamalla kotejaan tai kakkoskotejaan, mikä taas ei välttämättä ilahduta hotelliyrittäjiä. Mielestäni hotelleilla on vain yksi keino vastata iskuun: palvella entistä paremmin, keksiä palveluja, sisustuksia, ruokia ja elämyksiä, joita airbnb-kotien omistajat eivät kykene tarjoamaan. Tukholmalainen Ett Hem on tässä onnistunut: se on kuin ylellinen koti mutta toisin kuin airbnb, se palvelee asukkaitaan.

Ensimmäisen kerran asuin airbnb-kämpässä Tampereella vuonna 2012. Vuokrasin yksiön Mikalta, jonka isä oli ovella vastassa avain kädessään. Mika oli jättänyt pöydälle viestin, jossa luki, että hänen teevalikoimiaan sopisi maistella ja muutenkin saisin olla kuin kotonani. Olinkin! Löhöilin sohvalla mutta siivosin jälkeni huolellisesti, aivan kuin kotona. Oli minulla toinenkin syy. Lähtöni jälkeen me molemmat arvioimme toisemme airbnb:n järjestelmään. Kirjoitin, että yksiö oli siisti ja että Mika hoiti vierailuni moitteettomasti. Mika taas kirjoitti, että olin jättänyt kämpän siistimmäksi kuin se oli tullessani. Me molemmat suosittelimme toisiamme. Tähän ”reittaamiseen” airbnb perustuu ja tästä syystä omistajat uskaltavat avata kotinsa ovet vieraille ihmisille. Tästä syystä Charlottenkin Pariisin kauniin yksiön keittiössä oli kaikki arvokas paikallaan: keittiökoneet, aterimet ja astiat. Jos vieras veisi jotakin tai tuhoaisi omaisuutta, hän joutuisi korvaamaan ne (lue myös tämä). Airbnb-asuminen maksetaan luottokortilla, ja kortti toimii myös maksuvälineenä, jos vuokralainen todistettavasti tuhoaa omistajan omaisuutta. Airbnb-majoittujat tietävät, että jos majoittumisen aikana tapahtuisi jotakin epätoivottavaa, siitä pitää kirjoittaa yhteisölle. Näin teki eräs tyttö, joka oli Pariisissa herännyt keskellä yötä siihen, että omistaja pölähti paikalle. Ei olisi kannattanut pölähtää. Ainakaan minä en missään nimessä vuokraisi kyseistä asuntoa, kun hyviä on niin paljon tarjolla. Myös Suomessa, muuten.

Toistaiseksi airbnb-yöpymiseni ovat menneet mallikkaasti (toki horror-tarinoitakin on netissä tarjolla). New Yorkissa sain pitää matkalaukkuja omistajan työpaikalla, kun seuraava asukas saapui. Mark myös postitti muutaman vaatekappaleen, jotka olin unohtanut vaatekaappiin. Kööpenhaminassa sain käyttää omistajaparin joogasalia, Kölnissä omistaja Claus jätti tulotervehdykseksi viinipullon. Hän otti myös passistani valokopion ja piti ihastuttavan esitelmän talon säännöistä samalla kun kaatoi laseihin saksalaista olutta. Kaikissa näissä kodeissa parasta on ollut se, että olen voinut käydä kaupassa ja tehdä aamiaista ja iltapalaa itse. Olen halunnut tehdä niin. Olen tuntenut oloni kotoisaksi ja jopa vähän paikalliseksi.

Nykyään aloitan vuokrakämpän etsimisen valitsemalla alueen. Mitä aion tehdä, missä haluan enimmäkseen olla? Missä ovat minulle tärkeät paikat, joogat, ravintolat tai kahvilat? Asuuko kaupungissa joku tuttu, jonka lähelle majoitun? Airbnb-järjestelmässä haun voi rajata kaupunginosan mukaan. Sen jälkeen rajaan hintatason. Valitsen kolme asuntoa, joiden arviot luen tarkasti. Katson kuvat. Jos kuvissa näkyy paljon omistajan tavaroita kuten vaatteita, kosmetiikkaa tai krääsää, siirryn seuraavaan. Hyvä airbnb-koti on jotakin hotellin ja tavallisen asunnon väliltä. Minusta airbnb-koti kuuluu stailata ja osittain tyhjentää vieraita varten (siksi ehkä oma kotimme ei toimisi). Toistaiseksi olen myös varannut asuntoja, joissa lukee ”koko asunto” eikä ”huone”. Jos vuokraa huoneen, omistaja saattaa olla itse paikalla. Tyttäreni on vuokrannut huoneen ystävänsä kanssa mutta omistaja ei kuitenkaan ollut kotona.

Skotlannissa asuntoni omistaja työskenteli matkajuttuihin erikoistuneena toimittajana. Näin heti hänen tavastaan kirjoittaa, että hän välitti ja jopa nautti siitä, että vieraat saisivat paljon tietoa. Hän vaikutti hyvältä isännältä. Näin olikin, ja Davidin ansiosta saimme erinomaiset vinkit Glasgow’n parhaista ravintoloista. Minulla ja perheelläni on ollut hyvä tuuri. Jokaisen asunnon omistaja on toiminut kuin paraskin hotellinomistaja: nähnyt vaivaa, että käynti olisi mieluisa. Eipä silti: olen itsekin panostanut palveluun. Viestin nopeasti ja ystävällisesti. Kiitän kaikesta avusta. Ja siivoan aina jälkeni paremmin kuin kotona. Siitä huolimatta, että useimmiten vuokran päälle tulee pieni siivousmaksu.

Pariisissa siirryimme tällä reissulla viimeiseksi kahdeksi yöksi hotelliin. Ajattelin, että hotellielämässä olisi jotakin ekstraa, kuten hyvä aamiainen. Olihan se mukavaa. Tiedän kuitenkin, että seuraavalla reissulla selaan taas asuntoja ja mietin, mihin ”muutan”.

Airbnb oli alkuvaiheessa haparoiva start-up-yritys. Yksi tarina sen vaiheista löytyy täältä.